torstai 13. syyskuuta 2012

Terve!

Torstain iltaa. Hmh, onpas jotenkin hassun näköinen tuo tervehdys, vähän samaa sarjaa kun "Jumalan terve". No joo, olkootpa sit vaan.

En tiedä, kuinka rangaistavaa, omahyväistä tai jotain muuta negatiivisssävytteistä on välillä pysähtyä iloitsemaan asioista, joilla itseä ei  ole paiskattu- kuten jollain tietyllä sairaudella.

Aloin ilakoimaan siitä kun että vaikka minulla on nyt äkkiseltään muistettuna on pari asiaa, joista huolehdin pakkomielteisesti niin kyse ei ole _oikeasta_ pakkomielteestä, sellaisesta joka on ihan diagnostisoitu, ja joka _oikeasti_ vaikuttaa kantajansa elämään monin tavoin.

Kuinka kamalaa sellainenkin olisi? Olen nähnyt ko. sairaudesta dokkareita telkkarista, mutta ne ovat tietenkin olleet niitä aivan ääripään pakko-oirehtijoiden tarinoita. Jossain kohden ne ovat menneet jo vähän sosiaalipornahtaviksi jopa.

Mulla on "kuumenevien oikomiseen tarkoitettavien pienlaitteiden päällejäämisen pelko", eli joka aamu kun/jos käytän silitysrautaa vaatteisiin ja suoristusrautaa hiuksiin (eikö oo hyvä että tarkensin nuo käyttötarkoitukset, eh he), niin joka aamu myös tarkastan pariinkin kertaan että ne ovat pois päältä käytön jälkeen ja joka aamu työmatkalla olen silti ihan varma, että ne jäivät päälle.

Silloin kun meillä kotona asui vielä enemmän populaatiota, niin varmasti joka ikinen aamu soitin jollekin että "kattokaa otinko silitysraudan töpselin irti". Huoh. Kertaakaan en ole kyllä parkkipaikkaa pidemmältä kääntynyt takaisin kotiin tarkastamaan kyseisen laitteiden statusta.

Mutta aatelkaa, jos ois oikeasti niin pakko-oireinen, että pitäisi lähteä vaikka toiselta puolelta kaupunkia tarkastamaan asia? Tai ettei pääsisi kotoa edes lähtemään näiden tarkastusten takia?

Toinen seikka, mikä pitää tehdä pari-kolme kertaa, on ulko-oven kiinniolemisen tarkastaminen. Jos olen yksin kotona, niin illalla ennen nukkumaankäyntiä tämä seikka täytyy tehdä ja tarkasti. Taas kerran- mitä jos tuon asian takia pitäisi herätä tunnin välein yöllä ja nousta tarkastamaan että se ovi nyt varppina on kiinni? Huh huh.

Niin että tälläisestä seikasta tänään iloitsin. Ja totesin että olen vain  turvallisuushakuinen täti. 

Muuten ei taaskaan ole tapahtunut oikeastaan mitään. Ja sehän on tietty hyvä asia että ehdin tehdä tälläisiä viiltäviä analyyseja.. huoh.

7 kommenttia:

  1. En tiedä miten muilla toimii, mutta meidän isä on ottanut käyttöön sen keinon, että sanoo ääneen kaikki tuontyyppiset jutut. Mökiltä lähtiessä ihmettelin, kun toinen yhtäkkiä alkaa touhutessaan selostaa, laitoin hellan kiinni, otin töpselit pois seinästä, tarkistin veisboilerin (jonkin jutun), laitoin ulko-oven lukkoon.. Kuulemma oli pitänyt ajaa jonkin kerran takaisin tarkistamaan nämä, niin auttaa kun sanoo reippaasti vaan ääneen vaikka vaan itselleen, että homma hoidettu. Testasin itsekin kaksikerroksisessa talossa asuessa, kun joskus piti yöllä lähteä hellannappuloita tuijottamaan, niin toimiihan se. Tulee ehkä vähän höperö olo, mutta se on pieni hinta varmuudesta. :)

    VastaaPoista
  2. No minä ainakin voin iloita siitä, etten todellaKAAN kärsi pakkomielteestä tarkistaa, onko ovi lukossa! Kerran (pojan ollessa vielä vauva, mikä täten lieventävänä asianhaarana mainittakoon) lähdimme viikonloppureissuun kotiseudulleni, ja ajettuamme VASTA n. 250/400 km aloin miettiä, että suljinkohan minä sen ulko-oven, hmmm... Ei muuta kuin soitto naapureille, ja kyllä vain, selälleen olin oven jättänyt, naapurit ystävällisesti naksauttivat sen kiinni. Miäs - jolle ovien sulkeminen ON melkein pakkomielle - tosin jupisi siinä, että kuitenkin oli joku hirvi livahtanut sisään ja jäänyt nyt sitten sinne loukkuun ja tuhonnut kaiken eikä vakuutuskaan varpilla korvaa kun on ite jätetty ovi auki ja yadda yadda blaa blaa. Säikähdyksellä, ilman hirviä, kuitenkin selvittiin.

    Kuten sillä toisellakin kertaa, kun olin yksin kotona miähen ollessa työreissussaan, se oli jotain aikaista kevätkesää. Juuri ennen unen tuloa ajattelin, että onpas meillä täällä raitis ilma. Aamullahan selvisi, että raittius johtui avoimesta takaovesta...

    Sattuuhan näitä. On minulla kuitenkin omat ristini mielen päällä kannettavana, joten hyvin pärjään ilman ovifiksaatioitakin!

    VastaaPoista
  3. Anonyymi, tuo asioiden ääneen lausuminen on varmasti hyvä niksi, jos se toimii. Olen toki kokeillut sitäkin, mutta silti alan aina muistelemaan esim. työmatkalla, että hitsi, sanoinkin sen "silitysrauta on pois päältä" eilen! Hih. No mutta ei tämä mulle oikeast ole mikään vakava juttu, vähän vaan välillä ärsyttää. Siis itseäni.

    Careliana, mulla tämä ovifiksaatio tuli vasta sen jälkeen kun aloin viettämään enemmän aikaa täällä talossa yksin. Silloin kun täällä oli vielä ihmisiä, vaikka vain hentoinen kuopus, niin ovella ei todellakaan ollut mitään väliä ja tosi usein se oli- ei nyt selällään, mutta silleen vedettävissä vaan auki. Noh, mä koitan vaan rauhoittua tämän ovihommankin kanssa.

    VastaaPoista
  4. Joku sanoi joskus, että on ihan normaalia tarkistaa silitysrauta pari kertaa, tai vaikka kymmenenkin kertaa, mutta sitten jos joutuu ottamaan sen raudan mukaansa uskoakseen ettei se ole seinässä, niin on syytä huolestua.

    VastaaPoista
  5. Haa, mulla on siis toivoa vielä. Se ny oiskin.. huhuh. "Missä meidän silitysrauta on?" - "No katoppa äitin käsilaukusta". Huh.

    VastaaPoista
  6. Mulla jää aika usein hella päälle, kun laitan ruokaa. Jälkikasvu on tähän mennessä huomannut aina asian ruokapöydässä istuessaan, mutta ilmiö on kuitenkin aika pelottava. Yritän skarpata! Oliko sulla joskus silloin, kun soittelit aamuisin jälkikasvulle, koskaan oikeasti jäänyt joku vehje päälle?

    VastaaPoista
  7. Minna, meillä on induktioliesi, joka onneksi sulkee itse itsensä.
    Huh, onneks! Skarppia sulle!
    Ei ollut koskaan jäänyt päälle mikään vehje kun tilannetta soittelin. Mutta... kerta se on ensimmäinenkin eikä ketään oo välttämättä aamuisin asiaa tarkastamssa.. .klup;)

    VastaaPoista