Itselläni on takana sellainen mukavuusviikonloppu, etten osaa mielikuvitella edes että mitä pitäisi tapahtua että tämä mahtava fiilinki katoaisi.
Aamulla kotona katselin vallitsevaa sekasortoakin, joka sinne oli muodostunut itseni poissaollessa neljän koiran (joista yksi pentu), viiden kissan ja puolenkymmenen entisen teinin toimesta ihan vaan että heh heh. Ei mitään aamuangstia edes tästä. Monesti, varsinkin maanantaisin, vitutusmittarini kimpoaa nollasta sataan varsinkin jos heti ensimmäisenä kompuroin lehmän utareputkeen, mutta tänään tuokin laite vain huvitti.
Niin, meillä on koiranleluna lehmän utareputki tai lypsyapu, mikä lie oikea termi.
Olin mökillä ihanien naiskavereitteni kanssa. Tietenkin joku mörökölli minussa märehti etukäteen että voi voi kun pitää matkustaa yhteensä kymmenen tuntia erilaisilla kulkuneuvoilla, mutta hah, vaikka viikonloppu onkin hirvittävän lyhyt aina, niin viisi tuntia sinne ja viisi takas, no probleemo, jokainen junanpenkillä hinkattu minuutti oli tämän reissun arvoinen.
Kun saa viettää edes pari päivää mukavien ihmisten seurassa, pois kotoa viehättävällä mökillä, niin ai että se on kuulkaa ihanaa.
Syötiin hyvin, juotiin vielä hyvemmin. puhuttiin kamalasti ja parannettiin maailma ja la-iltana emännöintivuorossa ollut rouva M. yllätti meidät rapukekkereillä. Ravut tulivat ihan puskista, vaikka oikeesti ne olivat tulleet Rouva M:n anopin rapumerrasta samaisena aamuna.
Rapupolot. En tiedä, teinkö opastuksesta huolimatta jotain väärin, mutta se määrä syömistä, mitä siitä elukasta irtos oli niin naurettavan vähäinen ettei mitään järkee. Siis joo, toki tiedän, ettei kukaan rapuja nälkäänsä syö ja rapujen syönnissä on tärkeintä kaikki muu oheisrekvisiitta, kuten snapsit ja koristelut ja juomalaulut jne. Mut silti, närkästyin rapukunnan puolesta kyllä vähän. Voishan sellaisen rapujuhlien kaltaisen juominkikoristeluhäppeningin kehitellä vaikka kukkakaaligratiinista. Ai ei vai? Nooo sardiineista?
No ihan miten vaan, mutta sanotaanko nyt näin että en enää ihmettele, mikseivät rapujuhlat kuulu jokapäiväiseen ohjelmistooni.
Ja kivaahan tämä oli, en minä sillä. Erilaista ja minulle erikoista, kun olen tälläinen maksalaatikko-koulukunnan kasvatti. No hehe.
Nyt on minulla puolet tämän kuun bileistä/juhlimisista suoritettu. Huh, saas nähdä miten wanha jaksaa. Oiskohan missään sellaisia biletysvalmentajia, jotka pirteinä toistaisivat valmennettavilleen vaan että jaksaa ja jaksaa ja jaksaa ja jaksaa ja vielä kerta ja jaksaa ja jaksaa, kerran vielä ja jaksaa-jaksaa-jaksaa-jaksaa. Hyvä ja nyt pieni tauko... Tsih.
Eilen erosin osasta mökkiseuruetta Turun rautatieasemalla. Tietenkin olin vähän ryytynyt matkalainen, ja ajattelin junassa ottaa tirsat tai lukea pokkaria. Tavoista poiketen matkasin ainoana helsinkiläisenä, kun toinen meistä jäi kestoräkätaudin uuvuttamana kotiin huilimaan.
Yritykseksi jäi sekä tirsat että lukeminen. Samassa vaunussa matkasi sellaiset pienet sisarukset, joilla toisella oli todella paha ovenavauspainikekriisi. Ja se kesti KOKO matkan Turusta Helsinkiin. Lapsi halusi painaa vaunun ovea auki kokoajan ja kaikki ne välit kun ovi ei auennut kolisevaan junanvälikköön, se penska huusi ja KOVAA. Matka jaksottui siis huuto-oven avaus- junanvälikkökolina- huuto- oven avaus- junanvälikkö-sykleihin ja että oli kivaa:) Mutta olin niin ryytynyt, etten lähtenyt täydessä junassa etsimään hiljaisempaa paikkaa. Ja olin niin mukavuuden kyllästämässä tilassa, ettei tuo nyt muutenkaan paljoa hetkauttanut. Ihmetyttää vaan lasten sinnikkyys. Ois aika hienoa löytää itselleenkin joku sellainen intohimon kohde, joka vuoksi jaksaisi huutaa ja mesota tuntikausia.
Nyt koitan keskittyä rakkaisiin klemmareihini. Hyvää viikonalkua kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti