Apua! Sehän on tiedossa, että vauvojen ja vanhusten hoidossa ja elämässä on tiettyjä yhteneväisyyksiä. Kummatkaan eivät pärjää yksin, ovat avuttomia ja autettavia, hampaattomia ja kusevat housuihin. Ainoa ero taitaa olla se, että harvemmin vauvoja makuutetaan tuntitolkulla märissä vaipoissa, mutta se ei nyt kuulu just nyt tähän, eli tämä ei ole nyt vaippapoliittinen kannanotto.
Mun elämänkaari alkaa nyt sulkeutumaan, ja olen taantunut teini-ikään. Muutamia vaiheita tässä siis on vielä, ennen kuin tuo vaippa-asia on ajankohtainen.
Poskipäähäni on kasvanut kamala finni. Ihan keskelle poskipäätä. Eikä tässä vielä kaikki. Koska tässä kohtaa naamaa iho on paljon ohuempaa kuin esim. leuassa, on tämä teini-iän leima kasvanut tietenkin osin sisään- ja osin ulospäin. Ja lopputulema on se, että pomoni kysyi äsken että olenko saanut turpiini.. Ja on se kipeekin. Ja siis mun elämä on kamalaa, omg lol kualen. Paljonkohan työterveys antaa sairaslomaa finnistä? Tietääks kukaan?
Päästin teini-iässä äitini ja itseni varsin helpolla. En ollut mikään kovin kapinateini. Mitä nyt koulusta lintsailin minkä kerkisin, mutta sitten kun Elma-setä tuli kuvioihin (ysiluokalla), niin sekin lysti loppui. Pitäisköhän nyt tässä teini-ikä vol. kakkosessa ottaa kunnon rebelvaihde päälle. Alan lintsaamaan töistä, paiskomaan ovia, suhauttamaan ässää (sehän on kuulemma itä-helsinkiläisten teinityttöjen erityisominaisuus, sanoi Hesari tänään) ja haukkumaan E-sedän ruokia "ihan paskax ja lihottavax" jne. Pissikseksi en ainakaan ala, koska mulla ei oo sellaselle mitään lähiesimerkkiä enkä tiiä miten pissikset toimii. Harmi kun heitin sellasen pissis Luis Vutton -vaimikälie- laukunkin just pois. Eikä napapaitojakaan oo. Vai onko noi em. jutut ees pissismuodissa enää...? No ihan sama.
Lohduksi siis iho-ongelmien kanssa painiville. Ne ei katoa koskaan, muahahaha!
Onneksi tilanteeni ei oo ihan vielä ton kuvan kaltainen, ja on mulla isompi nenäkin.. niin että huonomminkin vois kai mennä.
Ne teistä lukijoistani, jotka ootte myös fb-kavereitani, tiedättekin jo suuren salaliittoteorian, jonka mä hokasin tänään. Ja ehkä sen on joku muukin hokannut, en ny mitenkään omi tätä hokausta kokonaan siis itselleni, koska olen niin kovin reilu ja hyväntekeväisyysjärjestössä töissäkin kerta.
No niin, siis Voice of Finlandhan on finaalia vaille taputeltu päätökseen. Lähes kaikki suosikkini ovat siitä pudonneet.
VoF ja Radio Aalto ovat samaa puljua tai konsernia vai miten noista ny sanotaan. Kun VoF tulee telkkarista, se tulee samaan aikaan Radio Aallosta, Voffin juontajat juontavat myös Radio Aallossa ohjelmia jne.
Saara Aalto pääsi jatkoon ja suosikki Mikko Herranen putosi. Tai kai se Saarakin jonkun suosikki on, mutta ei mun. Jotenkin sieluton muija. Taitovaikertaja. Älyttömän hyvä laulaja, mutta ihmisenä jotenkin kapakala. . Radio Aalto, Saara Aalto. Radio ja Saara Aalto. Aallot- Radio ja Saara. Tarviiko enempää aaltoilla? Ei ole sattumaa. Salaliitto. Däm.
Mitään ihmeellistä ei oo tapahtunut. Olavi on fat campilta lomalla meillä ja Vanhus-Onni meni vaihto-oppilaaksi tilalle. Onnia ei kyllä enää laihduteta, se on jo niin ikäloppu. Täyttää kesällä 15.
Ja jos joku luuli että mä hötkyilen keväästä - tai sen puutteesta- niin voin kertoa että paljon pahempi hötkyiljä löytyy meidän perheen suurikokoisimmasta ja miehisemmästä yksilöstä (nyt ette yhtään arvaa kenestä on kyse). Se on istuttanut tilliä laatikoihin ja ostanut uuden kaasugrillin. Joka ilta se huokailee takapihalla ja tutkii tillikasvustojaan. Se myös keräsi kaikki jouluvalot pois etupihalta ja muutenkin se vaan intoilee niin että melkein naurattaa.
keskiviikko 18. huhtikuuta 2012
perjantai 13. huhtikuuta 2012
Puutarha mulle heti tänne nyt
Välillä mua ärsyttää yks mä. Ihan vain sen takia, kun olen niin saakelin malttamaton ja kärsimätön silloin, jos saan jonkun mahtavan hyvän idean, joka vaatii "vain" toteuttamisen.
Mulla muhii yks idea, yks toinen idea ja sit kolmas, neljäs ja viideskin. Juuri äsken selailin jotain noita puutarhamainoksia, ja päätin haluta ruukkupuutarhan itselleni. Sana puutarha on kyllä melko ylimitoitettu tolle rivarin takapihapäntille, mutta kuulostaahan se hienolta ja rikkaalta;)
Hong Kong- tavaratalossa on halvennuksessa erivärisiä ihania ruukkuja, ja sellaisia mä haluan pihan täyteen! Ja jonkun ISON pöytäryhmän. Ja kaikkea. Heti!
Laitan tähän muutaman kuvan tuosta valtavasta "puutarhastamme".
Tämä ensimmäinen, kaunis kuva on takapihasta ennen piharemonttia. Ainoastaan tuo etuvasemmalla näkyvä terassiosa on tässä jo tehty uusiksi, muuten piha on .. no kuva puhukoot puolestaan. Tuolla pihan takaosassa on ihania betonilaattoja ja kaksi kaninhäkkiä.
Tässä kuvassa on sitten sama piha remontin jälkeen. Nyttemmin tuo .. kataja tai mikä lie on iso kuin mikä, ja sen takana on ikäänkuin jemmassa yksi kaninhäkki. Nurkassa seisoo vielä koivu. Rip koivu.
Koivulle kävi näin:
Se kuoli ja haudattiin. Se vain kuivui pystyyn, syytä ei vielä tiedetä. Tai tuskin koskaan tiedetäänkään. Tuossa kuvassa koivua kaadetaan.
Tuossa alla on vielä kuva pihan siitä osasta, joka ei näy em. kuvissa. Kuvassa ulkovarasto, yks ihana nainen ja aika villiintyneet viljelmät.
Ja tähän loppuun vielä yksi sellainen ihan vaan pieni yleiskuvaus pihan siitä osasta, mistä suurin osa em. kuvista on otettu.
Niin että heti mulle ruukkuja, kasveja, kesä, puutarhuri, rahaa, aikaa ja viitsiväisyyttä, joohan pliis. Lopetan täältä puutarhaunelmoinnista tähän.
Heippa.
Mulla muhii yks idea, yks toinen idea ja sit kolmas, neljäs ja viideskin. Juuri äsken selailin jotain noita puutarhamainoksia, ja päätin haluta ruukkupuutarhan itselleni. Sana puutarha on kyllä melko ylimitoitettu tolle rivarin takapihapäntille, mutta kuulostaahan se hienolta ja rikkaalta;)
Hong Kong- tavaratalossa on halvennuksessa erivärisiä ihania ruukkuja, ja sellaisia mä haluan pihan täyteen! Ja jonkun ISON pöytäryhmän. Ja kaikkea. Heti!
Laitan tähän muutaman kuvan tuosta valtavasta "puutarhastamme".
Tämä ensimmäinen, kaunis kuva on takapihasta ennen piharemonttia. Ainoastaan tuo etuvasemmalla näkyvä terassiosa on tässä jo tehty uusiksi, muuten piha on .. no kuva puhukoot puolestaan. Tuolla pihan takaosassa on ihania betonilaattoja ja kaksi kaninhäkkiä.
Tässä kuvassa on sitten sama piha remontin jälkeen. Nyttemmin tuo .. kataja tai mikä lie on iso kuin mikä, ja sen takana on ikäänkuin jemmassa yksi kaninhäkki. Nurkassa seisoo vielä koivu. Rip koivu.
Koivulle kävi näin:
Se kuoli ja haudattiin. Se vain kuivui pystyyn, syytä ei vielä tiedetä. Tai tuskin koskaan tiedetäänkään. Tuossa kuvassa koivua kaadetaan.
Tuossa alla on vielä kuva pihan siitä osasta, joka ei näy em. kuvissa. Kuvassa ulkovarasto, yks ihana nainen ja aika villiintyneet viljelmät.
Ja tähän loppuun vielä yksi sellainen ihan vaan pieni yleiskuvaus pihan siitä osasta, mistä suurin osa em. kuvista on otettu.
Niin että heti mulle ruukkuja, kasveja, kesä, puutarhuri, rahaa, aikaa ja viitsiväisyyttä, joohan pliis. Lopetan täältä puutarhaunelmoinnista tähän.
Heippa.
torstai 12. huhtikuuta 2012
Stressi tuli ja vissiin menikin
Moi
Olen varmaan täälläkin joskus mainostanut sitä, kuinka minä pidän itseäni noin yleisesti ottaen lähinnä Rouva Hulda Huolettomana, jota ei huolet paina eikä rasitu polla.
Tälläisestä syväluotaavasta luonneanalyysista ei kuitenkaan kannata vetää sellaisia johtopäätelmä, etteikö mikään asia tässä maailmassa mua surettaisi, huolestuttaisi tai muuten vain negavoittaisi.
Mutta, yksi asia mitä en ikikuunapäivänä oisi uskonut kohtaavani, on stressi! Siis hyvänen aika, stressi? Mulla?
En toki vieläkään tiedä olenko kärsinyt stressistä vaiko en, mutta jos joku joka asioista jotain tietää voisi kertoa sen, niin oispa kiva.
Eli: meillä oli siis töissä YT-neuvottelut, joissa joka ikinen nuppi oli tulilinjalla. No, minä säästyin irtisanomiselta mutta en muutoksilta. Ensireaktioni tulevista muutoksista oli että ei vitussa! Sen jälkeen reaktio suli pelkäksi ei! -reaktioksi (ilman veesanaa) ja nyt oikeastaan jo odotan tätä muutosta.
Olen tämän kuukauden tämän vanhan työn ja uuden työn välissä tälläisessä erittäin epäkiitollisessa paskaraossa. Työmotivaationi vanhan työn osalta on finito, caput ja död. En voi sanoa motivaation olevan nollassa, se on pakkasen puolella niin että näpit jäätyy.
Uusi työ tuntuu nyttemmin jo ihan kivalta, mutta se on täynnä epäselvyyksiä, avoimia kysymyksiä, järjestelemisiä jne. Eikä tämä mun tuleva esimies ole tehnyt elettäkään että tavattaisiin, puhuttaisiin, sovittaisiin, järkättäsiin... Ja siis ei tässä ole siis kyse vain minusta ja mun töistä vaan monen muunkin, joiden kanssa tulen jatkossa toimimaan tiiviisti yhdessä.
Siis missä ovat torvisoittokunnat, fanfaarit ja valkeat ratsut sen kunniaksi, että tuleva pomoni saa juuri minut alaisekseen?!
Huomasin tuossa aiemmin, että pelko potkuista oli suurempi kuin tajusinkaan. Tajusin sen siis vasta sitten, kun vaara oli ohi. Vaikka vitsailen välillä työhaluttomuuseläketarpeista ja vaikka mistä, niin työttömyys olisi oikeasti aika paha nakki ikäiselleni naiselle. Vaikka kuinka ois tehty tutkimuksia siitä, ettei vanhat kävyt olekaan mitään huonoja duunareita, niin silti.
Sitten tajusin, että kelaan koko ajan uuden duunini selvittämättömiä asioita.
Ja nämä kaksi kelattavaa asiaa kimpassa= stressi? Ei mulla muita oireita ole kuin kelaaminen. Jälkikelaus tosta irtisanomispelosta. Ja etukäteiskelaus tulevista hommista. Ja sit mua on närästänyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Tai ei mitään ehkä, koska ennen mua närästi kerran vuodessa ja nyt kerran viikossa! Ja sit mun on tehny joka viikonloppu mieli ryypätä ja sen olen jopa tehnyt.
En osaa ilmaista itseäni lyhyesti, enkä varsinkaan selkeästi, mutta voiko stressi ilmetä siis edellä mainituilla tavoilla? Kelaamisella, närästyksellä ja viinanhimolla? Kauheeta, kuulostan pulimummolta nyt, ei mulla viinanhimoa ole, mutta humaloitumisen himo kylläkin. Sehän on ihan eri asia, eikö? ;)
Nyt olen kylläkin päättänyt lopettaa kelaamisen. Menneet on menneitä ja tulevat asiat ei ole mitään suuria eivätkä edes mun päänsärkyjäni ja murheitani. Mutta silti ihmisen vaan pitää kelata. Saakeli.
Välillä tavallaan jopa ihan hävettää, että kelaan jotain "voi en tiedä koska pidän 7 viikon kesälomani"- juttuja, kun monilla ihmisillä menee asiat ihan oikeasti ihan päin hemmettiä. Yksi tällänen löytyy ihan lähipiiristäni (ei kuitenkaan omasta perheestäni). Jos kirjoittaisin kirjan tämän henkilön erilaisista ja eri elämäntilanteissa kohdanneista kurjuuksista, niin ihan varmasti moni sanoisi että "mistä nyt tollasenkin sivujuonteen keksit tuon päähenkilön elämään"- ja ne kaikki sivujuonteet ois valitettavasti ihan totisinta totta.
Puuh no sitten toisiin aiheisiin.
Kevät on jotenkin erityisen tiukassa. Varsinkin iltaisin on ihan saakelin kylmä ulkona. Päivällä nyt ehkä vähän siedettävämpää, mutta jotenkin tuntuu että tuolla tuuleekin joka päivä. Ei ennen tuullut näin paljoa! Tai sitten musta on tullut vaan niin hapero mummo, että mun kroppa vaan _luulee_ että tuolla tuulee. Heh.
Okei ei muita aiheita tällä kertaa. Nyt kun kirjoitin tämän mun hirvittävän stressioireyhtymän tänne, niin hah! Ei stressaa enää yhtään! Kannatti purkautua, kiitos!
Olen varmaan täälläkin joskus mainostanut sitä, kuinka minä pidän itseäni noin yleisesti ottaen lähinnä Rouva Hulda Huolettomana, jota ei huolet paina eikä rasitu polla.
Tälläisestä syväluotaavasta luonneanalyysista ei kuitenkaan kannata vetää sellaisia johtopäätelmä, etteikö mikään asia tässä maailmassa mua surettaisi, huolestuttaisi tai muuten vain negavoittaisi.
Mutta, yksi asia mitä en ikikuunapäivänä oisi uskonut kohtaavani, on stressi! Siis hyvänen aika, stressi? Mulla?
En toki vieläkään tiedä olenko kärsinyt stressistä vaiko en, mutta jos joku joka asioista jotain tietää voisi kertoa sen, niin oispa kiva.
Eli: meillä oli siis töissä YT-neuvottelut, joissa joka ikinen nuppi oli tulilinjalla. No, minä säästyin irtisanomiselta mutta en muutoksilta. Ensireaktioni tulevista muutoksista oli että ei vitussa! Sen jälkeen reaktio suli pelkäksi ei! -reaktioksi (ilman veesanaa) ja nyt oikeastaan jo odotan tätä muutosta.
Olen tämän kuukauden tämän vanhan työn ja uuden työn välissä tälläisessä erittäin epäkiitollisessa paskaraossa. Työmotivaationi vanhan työn osalta on finito, caput ja död. En voi sanoa motivaation olevan nollassa, se on pakkasen puolella niin että näpit jäätyy.
Uusi työ tuntuu nyttemmin jo ihan kivalta, mutta se on täynnä epäselvyyksiä, avoimia kysymyksiä, järjestelemisiä jne. Eikä tämä mun tuleva esimies ole tehnyt elettäkään että tavattaisiin, puhuttaisiin, sovittaisiin, järkättäsiin... Ja siis ei tässä ole siis kyse vain minusta ja mun töistä vaan monen muunkin, joiden kanssa tulen jatkossa toimimaan tiiviisti yhdessä.
Siis missä ovat torvisoittokunnat, fanfaarit ja valkeat ratsut sen kunniaksi, että tuleva pomoni saa juuri minut alaisekseen?!
Huomasin tuossa aiemmin, että pelko potkuista oli suurempi kuin tajusinkaan. Tajusin sen siis vasta sitten, kun vaara oli ohi. Vaikka vitsailen välillä työhaluttomuuseläketarpeista ja vaikka mistä, niin työttömyys olisi oikeasti aika paha nakki ikäiselleni naiselle. Vaikka kuinka ois tehty tutkimuksia siitä, ettei vanhat kävyt olekaan mitään huonoja duunareita, niin silti.
Sitten tajusin, että kelaan koko ajan uuden duunini selvittämättömiä asioita.
Ja nämä kaksi kelattavaa asiaa kimpassa= stressi? Ei mulla muita oireita ole kuin kelaaminen. Jälkikelaus tosta irtisanomispelosta. Ja etukäteiskelaus tulevista hommista. Ja sit mua on närästänyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Tai ei mitään ehkä, koska ennen mua närästi kerran vuodessa ja nyt kerran viikossa! Ja sit mun on tehny joka viikonloppu mieli ryypätä ja sen olen jopa tehnyt.
En osaa ilmaista itseäni lyhyesti, enkä varsinkaan selkeästi, mutta voiko stressi ilmetä siis edellä mainituilla tavoilla? Kelaamisella, närästyksellä ja viinanhimolla? Kauheeta, kuulostan pulimummolta nyt, ei mulla viinanhimoa ole, mutta humaloitumisen himo kylläkin. Sehän on ihan eri asia, eikö? ;)
Nyt olen kylläkin päättänyt lopettaa kelaamisen. Menneet on menneitä ja tulevat asiat ei ole mitään suuria eivätkä edes mun päänsärkyjäni ja murheitani. Mutta silti ihmisen vaan pitää kelata. Saakeli.
Välillä tavallaan jopa ihan hävettää, että kelaan jotain "voi en tiedä koska pidän 7 viikon kesälomani"- juttuja, kun monilla ihmisillä menee asiat ihan oikeasti ihan päin hemmettiä. Yksi tällänen löytyy ihan lähipiiristäni (ei kuitenkaan omasta perheestäni). Jos kirjoittaisin kirjan tämän henkilön erilaisista ja eri elämäntilanteissa kohdanneista kurjuuksista, niin ihan varmasti moni sanoisi että "mistä nyt tollasenkin sivujuonteen keksit tuon päähenkilön elämään"- ja ne kaikki sivujuonteet ois valitettavasti ihan totisinta totta.
Puuh no sitten toisiin aiheisiin.
Kevät on jotenkin erityisen tiukassa. Varsinkin iltaisin on ihan saakelin kylmä ulkona. Päivällä nyt ehkä vähän siedettävämpää, mutta jotenkin tuntuu että tuolla tuuleekin joka päivä. Ei ennen tuullut näin paljoa! Tai sitten musta on tullut vaan niin hapero mummo, että mun kroppa vaan _luulee_ että tuolla tuulee. Heh.
Okei ei muita aiheita tällä kertaa. Nyt kun kirjoitin tämän mun hirvittävän stressioireyhtymän tänne, niin hah! Ei stressaa enää yhtään! Kannatti purkautua, kiitos!
tiistai 10. huhtikuuta 2012
Mun selviytyjämies
Päivää taloihin ja talojen alle!
Minulla on vähän pulmaa taas tämän bloginpidon kanssa. En nimittäin ole vieläkään ole oikein päättänyt, että pitäisinkö tätä vähän sellaisena päiväkirjanomaisena mestana (niinkuin joskus), vai kertoisinko tänne vaan jotain yksittäisiä tapahtumia elämästä vai hautaisinko tämän vain kokonaan.
Kamalan vaikeita päätöksiä ihmisen pitäisi osata tehdä heti pääsiäisen jälkeen!
No, ennenkuin päätän mitä teen tai kenties en tee tämän kanssa, niin kerron teille kummallisen seikan.
Minulla on kotona aina pari asiaa _aina_ kateissa. Yksi on kuumemittari. En tosin tarvi sitä juuri koskaan, mutta joskus olen tuntenut tarvetta lämmönmittaukseen. Lähinnä sen takia, että tietäisin paljonko mennään "pakkasen puolella". Kuumetta saan harvoin, alilämmöstä kärsin silloin tällöin ja sen oireet ovat usein veemäisemmät kuin korkean kuumeen.
Toinen asia mikä on lähes aina kateissa, eikä ollenkaan löydy mitenkään heti ja helposti on ihmisten ja eläinten kynsisakset. Nyttemmin olen telakoinut ihmissakset saunan pesuhuoneeseen, eli niiden saatavuus on nykyisin aika paljon varmempi kuin ennen, mutta ei silti mitenkään ihan varmaa.
Kolmas katoavainen on desin mitta, se sellainen lusikkamainen joka on usein kiinni pienemmissä kavereissaan sellasella renkaalla. Meillä ne oli irtonaisia, ja se desinen on aina jossain. Jostain jauhopaketista se yleensä löytyy. Ostin Ikeasta uuden setin, mutta luulen että Elma-setä ei sitä suostu käyttämään. Se nimittäin epäilee että Ikean mitat on jotenkin pielessä! Ikeaa pitää haukkua aina ja joka käänteessä, jos vain tilaisuus tulee, ja vaikkei tuliskaan.
Neljäs kadokki on alushame. Harvemmin mä sitä tarvitsen, mutta silloin harvoin kun tarvisin, niin jumalauta se ei ikinä ole siellä missä pitäisi, eikä yleensäottaen missään! Joskus se sitten aina löytyy jostain pussilakanan sisältä tms.
Mutta sitten vastapainoksi on mulla näköjään juttu joka ei koskaan, ikinä tunnu katoavan. Aina se pyörii jaloissani, silmissäni tai kissojen pikku potkupallona ja kyseessä on sellainen pieni keltainen legoukkelin pää! Voitteko kuvitella? Sehän on sellanen hiirenpimperon kokoinen kapine, jonka imurikin nielaisee ihan kevyesti. Mutta ei tätä survival-päätä! Se on mun oma taistelija ukkelini. Nyt en ole nähnyt sitä koko pääsiäisenä, mutta olen varma että jostain se taas putkahtaa esiin. Jos se on joutunut imurinkitaan/hukkaan olen oikeasti vähän suruissani tästä.
Tälläinen jännittävä tavarahomma tällä kertaa.
Työmotivaanioni on miinus sadan paikkeilla. Tulisipa jo kesä ja loma ja kärpäset ja loma. Ja vaikka kaatosateet ja loma.
Moedo.
Minulla on vähän pulmaa taas tämän bloginpidon kanssa. En nimittäin ole vieläkään ole oikein päättänyt, että pitäisinkö tätä vähän sellaisena päiväkirjanomaisena mestana (niinkuin joskus), vai kertoisinko tänne vaan jotain yksittäisiä tapahtumia elämästä vai hautaisinko tämän vain kokonaan.
Kamalan vaikeita päätöksiä ihmisen pitäisi osata tehdä heti pääsiäisen jälkeen!
No, ennenkuin päätän mitä teen tai kenties en tee tämän kanssa, niin kerron teille kummallisen seikan.
Minulla on kotona aina pari asiaa _aina_ kateissa. Yksi on kuumemittari. En tosin tarvi sitä juuri koskaan, mutta joskus olen tuntenut tarvetta lämmönmittaukseen. Lähinnä sen takia, että tietäisin paljonko mennään "pakkasen puolella". Kuumetta saan harvoin, alilämmöstä kärsin silloin tällöin ja sen oireet ovat usein veemäisemmät kuin korkean kuumeen.
Toinen asia mikä on lähes aina kateissa, eikä ollenkaan löydy mitenkään heti ja helposti on ihmisten ja eläinten kynsisakset. Nyttemmin olen telakoinut ihmissakset saunan pesuhuoneeseen, eli niiden saatavuus on nykyisin aika paljon varmempi kuin ennen, mutta ei silti mitenkään ihan varmaa.
Kolmas katoavainen on desin mitta, se sellainen lusikkamainen joka on usein kiinni pienemmissä kavereissaan sellasella renkaalla. Meillä ne oli irtonaisia, ja se desinen on aina jossain. Jostain jauhopaketista se yleensä löytyy. Ostin Ikeasta uuden setin, mutta luulen että Elma-setä ei sitä suostu käyttämään. Se nimittäin epäilee että Ikean mitat on jotenkin pielessä! Ikeaa pitää haukkua aina ja joka käänteessä, jos vain tilaisuus tulee, ja vaikkei tuliskaan.
Neljäs kadokki on alushame. Harvemmin mä sitä tarvitsen, mutta silloin harvoin kun tarvisin, niin jumalauta se ei ikinä ole siellä missä pitäisi, eikä yleensäottaen missään! Joskus se sitten aina löytyy jostain pussilakanan sisältä tms.
Mutta sitten vastapainoksi on mulla näköjään juttu joka ei koskaan, ikinä tunnu katoavan. Aina se pyörii jaloissani, silmissäni tai kissojen pikku potkupallona ja kyseessä on sellainen pieni keltainen legoukkelin pää! Voitteko kuvitella? Sehän on sellanen hiirenpimperon kokoinen kapine, jonka imurikin nielaisee ihan kevyesti. Mutta ei tätä survival-päätä! Se on mun oma taistelija ukkelini. Nyt en ole nähnyt sitä koko pääsiäisenä, mutta olen varma että jostain se taas putkahtaa esiin. Jos se on joutunut imurinkitaan/hukkaan olen oikeasti vähän suruissani tästä.
Tälläinen jännittävä tavarahomma tällä kertaa.
Työmotivaanioni on miinus sadan paikkeilla. Tulisipa jo kesä ja loma ja kärpäset ja loma. Ja vaikka kaatosateet ja loma.
Moedo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)