Nyt se alko häpeileen

Jotenkin.. hävettää tai jotain. Täällä minä piipitän jostain "voi kauheeta jos joku ei ookkaan lanttulaatikkoni äärellä vaan vaikka Karibialla palmun alla jouluna" tai "voi kauheeta jos mörökölli tulee ovesta ja laittaa vaikka voi kauheeta silitysraudan päälle ja silittää yöllä salaa kaikki vaatteni". 


Kun ihmisillä on oikeasti oikeita ongelmia, vakavia fyysisiä ja/tai psyykkisiä sairauksia, juttuja joiden kanssa he eivät useinkaan saa hetken rauhaa, ja täällä minä vaan piipitän. 

Toisaalta, ihmisten kärsimyksiä on vaikeaa suhteuttaa. Se mikä itselle on kriisi, ois toiselle onni- tyyliin "oispa minunkin ongelmani vain tuollaisia". 

Muistan kun viime vuonna eräs läheiseni oli meillä. Hän oli saanut tyrmistyttävän diagnoosin omasta lapsestaan, sellaisen loppuelämän kestävän diagnoosin, josta tämä lapsi ei parane koskaan. Piirtelimme hänen toisen, terveen, lapsensa kanssa jotain ja saimme Elma-sedän kanssa valtaisan riidan aikaan _kynän terottamisesta_. Sedän mielestä minä teroitin väärin ja siitähän se sitten suukopu sitten alkoi. Läheiseni huokaisi siinä että oispa hänenkin murheet kynän oikeaoppisen terottamisen luokkaa. 

Vaikka kaksi edellistä postaustani on käsitellyt aihetta minä, mä, mää, mie ja mun hirvee elämä (not), niin oikeast olen todella etuoikeutettu koska elämäni on ihan hyvä ja kiva.
Tänään taas käydessäni muutamissa kivoissa blogeissa (joista toinen on minulle tuttu jo vuosien takaa ja olin hänen ensimmäinen lukijansa) ja lukiessani _oikeista_ ongelmista, menin itteeni. 

Ja huomautan taas kerran, että tämän oman elämän hyvyyden toteaminen ei taaskaan ole tietenkään mitään lällättämistä, että mullapas onkin kaikki hvvin läl läl lieru, eikä myöskään sellaista oman  ylemmyydentunteen korostamista sillä että säälii toista. Räyh, saimpas nyt tämänkin asian pois päiväjärjestyksestä kun tuli sellanen häpeällinen olo. 

Muihin aiheisiin. Meillä on huomenna taloyhtiön perinteiset pihajuhlat. Järjestelyvastuu on aika pitkälti meidän perheellä, setäElma tuo sinne valoja ääntä, katoksia, pöytiä, isoja festaripannuja, siis niitä jättivokkeja joissa voi tehdä miljoona kiloa mättöä, esim. paellaa tms. Minä teen tietokilpailuradan ja hihittelen täällä omalle muka nokkeluudelleni noiden vaihtoehtoisten vastausten kanssa. Huomaatteko, häpeilen ja hihittelen samaan aikaan, eli voikohan taas jakomielisempää oloa olla? No ei. 

Pihajuhlissa on lapsille (joita tähän taloyhtiöön on ilmiintynyt sukupolvenvaihdoksen myötä paljolti) kaikenlaista kisaa ja visaa, aikuiset keskittyvät illalla lähinnä viinanjuontiin. Ja sateen sattuessa juomme viinaa sateella telttakatoksessa. 
Vaikka tämä on on 43 asunnon rivariyhtiö, ovat talot levittyneet laajalle alueelle. Ei noita tois puol yhtiötä asuvia oikeastaan ees näe muutoin kuin näissä juhlissa. Ihan kiwaa. 

 Tuossapa kaksi todella erinomaislaatuista kuvaa viime syksyn jubileumista. Ihmisiä oli paljon vaikka tuossa kuvassa näyttää ihan muulta. 

Mutta voihan juma että tuo minun Olavi-kissani on daiju. Tuolla se pihalla kirmaa onnessaan myrskytuulessa. Toisaalta, se on varmaan ainoa noista kissoista, jolla ei oo vaaraa lähteä tuulen mukana lentoon... on se sellainen pullero se minun Olavini. 

Tuossa Iidan ottamassa kuvassa Olavilla on silmätulehdus, joka hoidettiin silmatipoilla. Hyvin parani.  Ja kaikkiruokaiselle lihansyöjälleni kelpaa myös heinä, niinkuin kuvasta näkyy.






 Joo no eipä tässä taaskaan sit muuta. Rauhallista perjantain myöhäisiltaa kaikille.