Päivitys, tämä on päivitys

Taisin tuossa joku aika sitten uhkailla, että kun loma loppuu niin aloitan himopäivittelyn täällä. Noh, loma loppui jo melkein kaksi viikkoa sitten, mutta missä ovat himopäivitykset? No siinäpä se juttu juuri onkin- ei missään. Paitsi tässä ehkä. 

Oksymoroonista on se, että mitä enemmän ois kerrottavaa tai jaariteltavaa, sitä vaikeampi on keksiä että mistä kirjoittaisi. Mistä ihmeestä mä muinoin keksin asiaa jopa monesti päivässä? Ehkäpä jutun juoni onkin siinä, etten kirjoittanut mitään asiaa, vaan jotain vaan. Asianviertä tai jotain. 

Syytän osittain tästäkin kirjoittamattomuusjumista facebookkia. Sinne sitä nykyisin purskauttaa päällimmäiset mielenpäältä, vaikka tosiasiahan on se, että aika pintaa siellä vaan kuovitaan, olkootkin että joskus kommenttiketjuista muodostuu ihan älyllinen keskustelu. Tosi joskus. 

Kynnys kaikenlaiseen julkaisuun on muutenkin korkeampi kuin ennen, vaikka mitään itsekritiikkiä minusta saa kaivaa tylsällä hammastikulla. Mutta kun nykyisin tuntuu olevan vallalla mm. sellainen, että mitään negatiivista ei tulisi julkituoda. Jos näin teet, olet negatiivinen vaihdevuosivammainen, kateellinen pikkusielu, jolla on elämässä jokseenkin kaikki päin pehvaa. No shit Sherlock? 

Pitäisi vaan olla joka suuntaan kumarteleva jeesmies, miellyttää kaikkia ja mennä kokoajan jollain peace and love-meiningillä, vaikka kuinka vituttaisi joku pikku asia? 

Kävin asiasta pitkän ja rönsyilevän keskustelun erään erittäin viisaan ihmisen kanssa. Hän oli sitä mieltä, että parempi pienet negapurskahdukset, kuin asioiden hautominen, jolloin pienestäkin ongelmasta voi paisua sisikunnassa iso möykky. Viisas ihminen sanoi myös, että vain huonon itsetunnon omaavat ihmiset ovat niitä "rakastan kaikkea"- tyyppejä, koska onhan kaiken rakastaminen tietenkin paljon positiivisempaa kuin esim. kaiken inhoaminen ja jollainhan se hyvän tyypin leima pitää itselleen lunastaa. Kuten siis miellyttämällä kaikkia. 

Itsehän suosin pitkälti oikeita inholistojen tykitystä tyyliin: inhoan Lauri Tähkää, talkkunaa, kissankakan hajua ja metrossa kälättäviä ihmisiä. Ei nämä asiat (paitsi ehkä kissankakka) ole minulle oikeastaan minkään arvoisia asioita, eivät ne edes ansaitse minun ainutlaatuista inhoani. Ne nyt ovat vaan mielipiteitä. 

Lopputulema: aion jatkaa vanhaan tyyliin pikkuasioista nillittämistä täälläkin, vaikkei se nyt sit kaikkia tissiposkia miellyttäisikään. Taitavat olla vaan kateellisia kun mulla menee elämässä niin hyvin, että mulla on varaa inistä ihan turhista. 

Nyt kun prologi on tuohon präntätty, voinen jatkaa omana inhottavana  itsenäni esiintymistä täällä. Tunsin nyt vain tarvetta tälläiseen johdantoon, koska jos nyt oikein tosissani aion tämän molskin elvyttää, niin ne jotka haluavat lukea vain kukkasista ja rooibos-teen ihanasta vaikutuksesta elämään, niin varokaa ettette järkytykseltänne mene vallan kupsahtamaan. 

Sitten asiaan. Aivan järkyttävää miten nopeasti illat pimenevät taas. Minähän en ole koskaan ollut nk. syksyihminen, ja sitten taas toisaalta olen.. riippuu vähän, mistä näkökulmasta tätä lähenevää syksyä aattelee. Oksentelen sisäisesti salaa kaikille sohvannurkkakäpertymisistä villasukissa hehkuttaville syksisteille, koska mikä hitsin syksyn etuoikeus moinen toimi on? Minähän asun sohvannurkassani joka vuodenaikana, käpertymisistä en nyt niin tiedä koska tiedän monta paljon kivempaa asentoa kuin joku sikiöasennossa käpristely. 

Usein kesän ja kesälomakauden päättyminen merkitsee jonkunsortin sosiaalisen elämän kuolemaa tai ainakin koomatilaa. Minulla on kyllä nyt ihan toisin asiat. Syyskuussa mulla on joka ikinen viikonloppu jotkut isohkot jubileumit, tai riennot, eli ei puhettakaan mistään syyskuoliosta. Lokakuussa pitänee vetää vähän henkeä, koska marraskuussa on sitten taas kaikenlaista tiedossa jo nyt. Yleensä ahdistun liian pitkälle suunnitellusta elämästä, joku kivakin juttu saattaa aiheuttaa sellasta Äh en jaksa- ajattelua, oon enemmän  spontaani. Mutta nyt on niin kivoja juttuja tulossa, että eipä ahdista ei. 

Eikä ahdista kyllä mikään muukaan, vaikka tuon alun nillityspuolustuspuheenvuoron jälkeen melkein tuntuu että pitäis keksiä tähän vaikka väkisin jotain synkkää;) 

Äh, voisin sittenkin vähän nillittää. Nimittäin siitä että tää blogikirjoitus on ihan tyhmä ja kuivakka kuin kapakala. 

Jos nyt sitten loppukevennyksenä tähän sanoisin, ennenkuin menen raamattuni, Ikean kuvaston, kanssa sänkyyn että Elma-sedälle koittaa kohta taas yllätysten aika, kun päätin vähän sisustaa täällä taas kerran. Tosin kaikki on vielä suunnittelun tasolla, mutta jos alan jotain suunnittelemaan ja intohimoitsemaan, niin senhän myös sitten toteutan ennemmin tai myöhemmin. Mun on esim. pakko ostaa pari uutta vitriiniä, siis pakko. Ja mattoja, verhoja, lamppuja ja lipasto ja ruokapöydän tuoleja, mulla kun on kaksi uutta ruokapöytää (toinen maksoi kympin ja toinen oli ilmainen) jne. 

Katsotaanpa nyt miten tämä tästä nyt lähtee.