Okei, jotkut tietänevät, että olen muka jonkunsortin siivoojanainen vailla verta, enkä mitään muuta suunnilleen teekkään kuin hinksutan residenssini nurkkia hammasharjalla.
Voin kuulkaa kertoa, että tämä on niin harhainen luulo kuin olla ja voi. Asun paskassa! Joka paikka on täynnä kaikenlaista kesäskeidaa. Vois toi aurinkokin painua tosta mailleen, ettei kaikki rasvaiset tahmajäljet jokapaikassa näkyisi.
Tietenkin kun on kotieläimiä, niiden mukana tulee kaikenlaista tauhkaa. Mutta olisi raukkamaista ja väärin syyttää nyt yhtäkään karvaista kaveria tästä kotini alennustilasta. Ei yksikään koira tai kissa jätä rasvaisia näpin jälkiä kaappien oviin tai Hesarin painomusteisia sormenjälkiä ovenkarmeihin, valokatkaisijoihin.. no siis kaikkialle.
Alkoi taas ahistaa se tuleva putkiremontti. Tiskipöydän allaskaappi pitäisi tyhjentää siihen mennessä. Minne minä kaikki nekin kamat tungen? Ja sit sellainen, että mulla on valehtematta ainakin neljäsataa muovipussia täällä! Meidän perheessä, häpeäkseni minä mukaanluettuna, ei olla vieläkään totuttu minkäänsortin kauppakasseihin, vaan se on aina ja aina se muovikassi jos toinenkin, mikä marketista kotiin kantautuu.
Kellään mitään miljoonan markan idistä, mitä vanhoista muovikasseista voi tehdä? Leikata kuteeksi ja virkata mattoja kylppäriin, terassille.. hitto olkkariin ja sohvanpäälliseksi?
Huomannette, että päällä on just aika iso sotkuangst, jota alan kyllä ihan varmasti ihan kohta hoitelemaan ees jotenkin. Kylläpä varmasti niin.
Armoa!
Eikö oo hirveen kiva että päivitän taas tätä blogia? Just tälläisiä kirjoituksia kaikki ihan varmasti haluuvat lukea. Noh, katotaan ny. Angst.
maanantai 12. elokuuta 2013
lauantai 10. elokuuta 2013
Täsä mää ny taas ole
Heipä vaan taas pitkästä aikaa. Toivottavasti ette vallan kyllästy, kun jatkuvasti ja alinomaa olen tännekin kirjoittamassa. Eh he he.
Mutta nyt kun on seitsemän viikon poissaolo työelämästä onnettomasti ohitse, no ei vaiska, arki on ihan kiva- varsinkin näin lauantaisin, niin aattelin että jospa koittaisin taas tätäkin blogihylkiötä elvyttää.
Elämäni on edelleen ihan jeessiä. Kaikki on ihan hyvästi.
Kuuden viikon kesälomani, joka alkoi juhannusta edeltävänä torstaina, päätyi kolmen päivän sairaslomaan, kun keuhkoputkeeni ilmaantui jostain virusperäinen tulehdus. Suomeksi tämä tarkoittaa vain sitä, että ensin yskin monta päivää sellaista kuivaa virkamiesyskää, ja lopulta lääkärin määräämien nappuloiden avustuksella vähän sellaista märempää virkamiesyskää. Mutta se siitä, nyt olen kunnossa.
Olen ehkä joskus viime vuosituhannella jo maininnut siitä, että kohta on käsillä vuodenaika, josta pidän kaikista vähiten. Vaikka olen auringon ja kesän fani numero ykkönen, niin jossain vaiheessa tulee tunne että no loppuis nyt jo. Loppukesän kuumuus kun tuppaa olemaan sellaista kuin märkä haiseva pyyhe kiedottaisiin vartalon ympärille. Missään ei oo mitään raikasta eikä virkistävää, on vain sellaista nahkeen nihkeen hikistä. Ja viileämmät päivätkin saattavat sekunnissa kääntyä samaksi hikimeiningiksi. Hikimeiningin jyllätessä kaikki tarmo jotenkin vaan valahtaa hien mukana jonnekin.
Loma oli ihana, vaikka en tavannutkaan kaikkia niitä henkilöitä, joita olisin halunnut. Toisaalta, vaikka he asuvatkin eri paikkakunnalla, niin eivät kuitenkaan missään maailman äärissä. Onhan sentään viikonloput vielä olemassa, vaikkei lomaa enää olekaan.
Lomani yksi hekumallisin onnenläikähdys syntyi siitä, kun Turkuun pari vuotta sitten muuttanut tyttäreni irtisanoi siellä asuntonsa, ja muuttaa takaisin Helsinkiin. Asuntoa hänellä ei vielä ole, mutta tässä lähistöllä on ihan tyylikkäitä veneitä, joiden alla voi asustaa. Tai jos tämä vaihtoehto ei kiinnosta, niin meidän yli 200 neliöisessä kodissa on kyllä Elma-sedän ja minun lisäkseni tilaa myös yhdelle lapselle ja hänen karvaisille lapsilleen.
Meidän Onni-koira, joka siis asustaa vakinaisesti täällä meillä, täytti just 16 vuotta. Voi herranjestas että se on wanha! Ja kyllä hänestä sen vanhuuden kyllä huomaakin. Vielä joitain aikoja sitten roskiskaapin ovi narahteli tavan takaa hänen toimestaan auki, ja pieni huonohampainen suu oli repimässä ties mitä ihania herkullisuuksia roskiksesta, vaan eipä enää. Ei se oikein näe enää mitään, saati kuule. Mutta on ihan virkeä kaikki ne vähäiset hetket kun on hereillä. Saas nähdä kauanko jaksaa papparainen vielä. Onneksi meillä kaikki on samaa mieltä siitä, että sitten kun elämänsä käy liian kituliaaksi, niin paras palvelus mitä me voidaan sitten hänelle tehdä on päästää se pois. Mutta kaik ajallaan.
Sain eilen pienimuotoisen paskahalvauksen postilaatikolla. Siellä oli tiedote, että täällä alkaa putkiremontti! Perseensuti ja muut vatkaimet! En ollut tiennyt moisesta lainkaan. Monisteen teksti yritti olla rennonletkeä ja kannustava. Kuten: emme suosittele että kukaan varaa matkaa tai hanki tilapäisasuntoa remontin ajaksi, koska aikataulut saattavat muuttua. Niinpä niin, varmaankin tarkoittaa sitä, että kaksi viikkoa per talo on alimitoitettu, ja täällä vietetään jouluakin kuivakäymälän ympärillä piirileikkiä kirmaten ja joulukakkaa etsien.
Joo, ei kestä kuin kaksi viikkoa, jonka ajaksi asukkailta toivottiin vain hiukan erähenkisyyttä. Ja hei, vettä saa laskea kyllä hanoista, mutta niitä ei saa valuttaa viemäriin. Öh, okei! Mahtavaa. Saas ny nähä mitä tästä tulee tai on tulematta.
Herkimmät teistä saattoivat rekisteröidä sanan joulu tekstissäni. No nii-in, kohta alkaa joulunodotus taas ihan täysillä, mutta ei ny ihan vielä.
Ei minulla nyt varmaan enää muuta asiaa tai asiattomuutta tähän irtoa.
Mutta nyt kun on seitsemän viikon poissaolo työelämästä onnettomasti ohitse, no ei vaiska, arki on ihan kiva- varsinkin näin lauantaisin, niin aattelin että jospa koittaisin taas tätäkin blogihylkiötä elvyttää.
Elämäni on edelleen ihan jeessiä. Kaikki on ihan hyvästi.
Kuuden viikon kesälomani, joka alkoi juhannusta edeltävänä torstaina, päätyi kolmen päivän sairaslomaan, kun keuhkoputkeeni ilmaantui jostain virusperäinen tulehdus. Suomeksi tämä tarkoittaa vain sitä, että ensin yskin monta päivää sellaista kuivaa virkamiesyskää, ja lopulta lääkärin määräämien nappuloiden avustuksella vähän sellaista märempää virkamiesyskää. Mutta se siitä, nyt olen kunnossa.
Olen ehkä joskus viime vuosituhannella jo maininnut siitä, että kohta on käsillä vuodenaika, josta pidän kaikista vähiten. Vaikka olen auringon ja kesän fani numero ykkönen, niin jossain vaiheessa tulee tunne että no loppuis nyt jo. Loppukesän kuumuus kun tuppaa olemaan sellaista kuin märkä haiseva pyyhe kiedottaisiin vartalon ympärille. Missään ei oo mitään raikasta eikä virkistävää, on vain sellaista nahkeen nihkeen hikistä. Ja viileämmät päivätkin saattavat sekunnissa kääntyä samaksi hikimeiningiksi. Hikimeiningin jyllätessä kaikki tarmo jotenkin vaan valahtaa hien mukana jonnekin.
Loma oli ihana, vaikka en tavannutkaan kaikkia niitä henkilöitä, joita olisin halunnut. Toisaalta, vaikka he asuvatkin eri paikkakunnalla, niin eivät kuitenkaan missään maailman äärissä. Onhan sentään viikonloput vielä olemassa, vaikkei lomaa enää olekaan.
Lomani yksi hekumallisin onnenläikähdys syntyi siitä, kun Turkuun pari vuotta sitten muuttanut tyttäreni irtisanoi siellä asuntonsa, ja muuttaa takaisin Helsinkiin. Asuntoa hänellä ei vielä ole, mutta tässä lähistöllä on ihan tyylikkäitä veneitä, joiden alla voi asustaa. Tai jos tämä vaihtoehto ei kiinnosta, niin meidän yli 200 neliöisessä kodissa on kyllä Elma-sedän ja minun lisäkseni tilaa myös yhdelle lapselle ja hänen karvaisille lapsilleen.
Meidän Onni-koira, joka siis asustaa vakinaisesti täällä meillä, täytti just 16 vuotta. Voi herranjestas että se on wanha! Ja kyllä hänestä sen vanhuuden kyllä huomaakin. Vielä joitain aikoja sitten roskiskaapin ovi narahteli tavan takaa hänen toimestaan auki, ja pieni huonohampainen suu oli repimässä ties mitä ihania herkullisuuksia roskiksesta, vaan eipä enää. Ei se oikein näe enää mitään, saati kuule. Mutta on ihan virkeä kaikki ne vähäiset hetket kun on hereillä. Saas nähdä kauanko jaksaa papparainen vielä. Onneksi meillä kaikki on samaa mieltä siitä, että sitten kun elämänsä käy liian kituliaaksi, niin paras palvelus mitä me voidaan sitten hänelle tehdä on päästää se pois. Mutta kaik ajallaan.
Sain eilen pienimuotoisen paskahalvauksen postilaatikolla. Siellä oli tiedote, että täällä alkaa putkiremontti! Perseensuti ja muut vatkaimet! En ollut tiennyt moisesta lainkaan. Monisteen teksti yritti olla rennonletkeä ja kannustava. Kuten: emme suosittele että kukaan varaa matkaa tai hanki tilapäisasuntoa remontin ajaksi, koska aikataulut saattavat muuttua. Niinpä niin, varmaankin tarkoittaa sitä, että kaksi viikkoa per talo on alimitoitettu, ja täällä vietetään jouluakin kuivakäymälän ympärillä piirileikkiä kirmaten ja joulukakkaa etsien.
Joo, ei kestä kuin kaksi viikkoa, jonka ajaksi asukkailta toivottiin vain hiukan erähenkisyyttä. Ja hei, vettä saa laskea kyllä hanoista, mutta niitä ei saa valuttaa viemäriin. Öh, okei! Mahtavaa. Saas ny nähä mitä tästä tulee tai on tulematta.
Herkimmät teistä saattoivat rekisteröidä sanan joulu tekstissäni. No nii-in, kohta alkaa joulunodotus taas ihan täysillä, mutta ei ny ihan vielä.
Ei minulla nyt varmaan enää muuta asiaa tai asiattomuutta tähän irtoa.
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
Siitä se ajatus sitten lähti
Siinä minä istuin hiekanvärisellä, alcantarakankaisella sohvallani. Oli astetta tylsempi sunnuntaipäivä, vaikken olekaan mikään sunnuntai-angstaaja.
Nojailin hiekanvärisiin, alcantarakankaisiin tyynyihin ja toljotin vuoroin läppärin näyttöä sylissäni, vuoroin ankeista ankeita näkymää olohuoneen ikkunasta ja vuoroin jotain sielutonta tv-ohjelmaa, jotain neljän tähden illallista, lounasta, talkoita, aamiaista tai mitä lie.
Koko seinän kokoisessa olkkarin ikkunassa roikkui valkoinen pitsikappa, josta taas roikkui valkoisia kimmeltäviä lumihiutaleita. Joulusta jäänyt. Joulunaikana näiden em. ripustusten lisäksi ikkunassa roikkui tietenkin myös punaiset verhot, mutta ne olin sentään saanut riivittyä alas.
Aloin toljottamaan ympärilleni sillä silmällä. En nyt osaa antaa sille silmälle mitään tarkempaa nimeä, mutta oisko se nyt sitten ollut kriittinen silläsilmä tai jotain sen kaltaista ainakin.
Hiekanvärisen sohvan edessä oli valkoinen ja pyöreä sohvapöytä kromijalkoineen. Ikkunan edessä valkoinen telkkaritaso. Telkkaritasolla kaksi pyöreää pallolamppua, väriä ei tarvinne mainita. Ikkunassa valkoiset verhot. Ikkunan takana maassa valkoista mähmää, jota aiemmin kutsuin lumeksi, mutta nyt kutsun sitä paskaksi, riesaksi, ektoplasmaksi ja mähmäksi. Edellämainitun kuonan ympärillä valkoiset lauta-aidat ja kaistale naapurin valkoista talonseinää, rivitalossa kun asutaan.
Katselin sillä silmällä muutenkin ympärilleni. Koira- ja kissavieraiden takia ei mattoja. Tyttären kissat ja koirat kun ovat huomattavasti vauhdikkaampia kuin omat plösöni, jotka ovat emäntäänsä tulleet, joten matot olivat aina epämääräisissä kasoissa pitkin huonetta ja kaikenkukkuraksi kuohittu kollikissani luuli mattoa elämänsä naiseksi, ja alkoi kevätkiimoissaan nylkyttämään mattoläjää. Valkoisia kaluja kaikkialla, paitsi piano mutta sehän nyt ei mikään kaluste olekaan.
Itsehän olen väenvängällä haalinut kaikki valkoiset kalusteet olkkariimme, en minä sillä, mutta minulle tuli tunne että muutun itsekin joksikin valkoiseksi ektohaamuksi siinä värittömyyden multihuipentumassa. Tässä kohtaa ei seinille kehystetyt värikkäät jututkaan auttaneet, ei sitten yhtään.
Kuin kruunuksi tälle hailakkuudelle taivaalta alkoi tulla lunta samaan tyyliin kuin sen kuuluisan Esterin perästä, ja siitä se ajatus sitten lähti.
VÄRIÄ helkkari ja sassiin! Paljon väriä, eri värejä! Kirjavaa ja lapsellista.
Löin itteeni melkein sormille kun toruin itseäni- kaapissa odotti uudet Ikean valmisverhot olkkariin- VALKOISET saakeli! Hyi minua! Tähän samaan tunnustusten ryöppyyn paljastan, että olin kaavaillut jotain harmonisen rauhallista aikuisolohuonetta, jossa sohvan väriä tukevat rauhalliset ruskean eri sävyt ja jotain. EI EI ja EI!
Koiravieraat ihmisineen lähti kotiin ja siitä lähtien olen vimmassa värittänyt olkkariani ja ettinyt netistä kaikki mahdolliset ja mahdottomat DIY-sivut. Ihan kohta saattaa karata mopo käsistä ja ihmiset sairastuvat migreeniin ja epilepsiaan kotonani... tai no, äh, liioittelin. Ei sentäs.
Nyt täytyy vaan todeta, että tää työ niminen paikka, jota kutsutaan myös työpaikaksi, vie ihmeen paljon aikaa eikä sisustamiseen jää aikaa tarpeeksi. Tässä kun tarvitaan nyt ihan tietynlaista innovatiivisuutta, koska olen päättänyt että mitään en osta. Vanhoista asioista pitää nyt saada värit päälle.
Olkkariin silitin verhot vuosimallia kasari. Ne on kirjavat ja ihanat. Ja värikkäät. Ihastuin niihin kerran eräässä kyläpaikassa, ne olivat siellä ikkunassa. Meni joitain aikoja, kuten ehkä ainakin vuosi, ja kyläpaikan nainen tuli sattumalta työpaikalleni työharjoitteluun ja toi ne verhot mulle. Ihanaa! Ne ovat olleet kauan jäähyllä, joten nehän ovat kuin uudet. Sanoinko jo, että ihanaa!
Jos olette kiinnostuneita siitä, että miten mulla muuten menee, niin kiitos kysymästä, oikein hyvin. Tai sanotaanko nyt niin että tavallisesti. Ja tavallinen on kuulkaa hyvä asia, ihan paras oikeastaan. Tämä on varmaan yks wanhenemisen merkki tämäkin. Koska ainakin kuopukseni mielestä mikään ei oo tylsempää kuin tavallisuus. Hoho, mut hän on niin pieni vielä, vasta 20 vuotias. (KÄÄK!).
Elukkani voivat hyvin, vanha koirakin on vielä ihan voimissaan, vaikka se on oikeasti aivan ikäloppu. Onhan se vähän sellanen raihnaluuska, mutta se on ihmisen iässä 112 - vuotias. Ja Olavi on edelleen oranssi ja paksu kissa. Vähän kevätvipiä taitaa olla kissoilla, vaikka en tajua mitä nekin muka ymmärtää. Kuohitut kollit, joiden ainoa kontakti muihin kissoihin on naapurin Lucifer. Voihan tietty olla, että ne on homokissoja.
Nojailin hiekanvärisiin, alcantarakankaisiin tyynyihin ja toljotin vuoroin läppärin näyttöä sylissäni, vuoroin ankeista ankeita näkymää olohuoneen ikkunasta ja vuoroin jotain sielutonta tv-ohjelmaa, jotain neljän tähden illallista, lounasta, talkoita, aamiaista tai mitä lie.
Koko seinän kokoisessa olkkarin ikkunassa roikkui valkoinen pitsikappa, josta taas roikkui valkoisia kimmeltäviä lumihiutaleita. Joulusta jäänyt. Joulunaikana näiden em. ripustusten lisäksi ikkunassa roikkui tietenkin myös punaiset verhot, mutta ne olin sentään saanut riivittyä alas.
Aloin toljottamaan ympärilleni sillä silmällä. En nyt osaa antaa sille silmälle mitään tarkempaa nimeä, mutta oisko se nyt sitten ollut kriittinen silläsilmä tai jotain sen kaltaista ainakin.
Hiekanvärisen sohvan edessä oli valkoinen ja pyöreä sohvapöytä kromijalkoineen. Ikkunan edessä valkoinen telkkaritaso. Telkkaritasolla kaksi pyöreää pallolamppua, väriä ei tarvinne mainita. Ikkunassa valkoiset verhot. Ikkunan takana maassa valkoista mähmää, jota aiemmin kutsuin lumeksi, mutta nyt kutsun sitä paskaksi, riesaksi, ektoplasmaksi ja mähmäksi. Edellämainitun kuonan ympärillä valkoiset lauta-aidat ja kaistale naapurin valkoista talonseinää, rivitalossa kun asutaan.
Katselin sillä silmällä muutenkin ympärilleni. Koira- ja kissavieraiden takia ei mattoja. Tyttären kissat ja koirat kun ovat huomattavasti vauhdikkaampia kuin omat plösöni, jotka ovat emäntäänsä tulleet, joten matot olivat aina epämääräisissä kasoissa pitkin huonetta ja kaikenkukkuraksi kuohittu kollikissani luuli mattoa elämänsä naiseksi, ja alkoi kevätkiimoissaan nylkyttämään mattoläjää. Valkoisia kaluja kaikkialla, paitsi piano mutta sehän nyt ei mikään kaluste olekaan.
Itsehän olen väenvängällä haalinut kaikki valkoiset kalusteet olkkariimme, en minä sillä, mutta minulle tuli tunne että muutun itsekin joksikin valkoiseksi ektohaamuksi siinä värittömyyden multihuipentumassa. Tässä kohtaa ei seinille kehystetyt värikkäät jututkaan auttaneet, ei sitten yhtään.
Kuin kruunuksi tälle hailakkuudelle taivaalta alkoi tulla lunta samaan tyyliin kuin sen kuuluisan Esterin perästä, ja siitä se ajatus sitten lähti.
VÄRIÄ helkkari ja sassiin! Paljon väriä, eri värejä! Kirjavaa ja lapsellista.
Löin itteeni melkein sormille kun toruin itseäni- kaapissa odotti uudet Ikean valmisverhot olkkariin- VALKOISET saakeli! Hyi minua! Tähän samaan tunnustusten ryöppyyn paljastan, että olin kaavaillut jotain harmonisen rauhallista aikuisolohuonetta, jossa sohvan väriä tukevat rauhalliset ruskean eri sävyt ja jotain. EI EI ja EI!
Koiravieraat ihmisineen lähti kotiin ja siitä lähtien olen vimmassa värittänyt olkkariani ja ettinyt netistä kaikki mahdolliset ja mahdottomat DIY-sivut. Ihan kohta saattaa karata mopo käsistä ja ihmiset sairastuvat migreeniin ja epilepsiaan kotonani... tai no, äh, liioittelin. Ei sentäs.
Nyt täytyy vaan todeta, että tää työ niminen paikka, jota kutsutaan myös työpaikaksi, vie ihmeen paljon aikaa eikä sisustamiseen jää aikaa tarpeeksi. Tässä kun tarvitaan nyt ihan tietynlaista innovatiivisuutta, koska olen päättänyt että mitään en osta. Vanhoista asioista pitää nyt saada värit päälle.
Olkkariin silitin verhot vuosimallia kasari. Ne on kirjavat ja ihanat. Ja värikkäät. Ihastuin niihin kerran eräässä kyläpaikassa, ne olivat siellä ikkunassa. Meni joitain aikoja, kuten ehkä ainakin vuosi, ja kyläpaikan nainen tuli sattumalta työpaikalleni työharjoitteluun ja toi ne verhot mulle. Ihanaa! Ne ovat olleet kauan jäähyllä, joten nehän ovat kuin uudet. Sanoinko jo, että ihanaa!
Jos olette kiinnostuneita siitä, että miten mulla muuten menee, niin kiitos kysymästä, oikein hyvin. Tai sanotaanko nyt niin että tavallisesti. Ja tavallinen on kuulkaa hyvä asia, ihan paras oikeastaan. Tämä on varmaan yks wanhenemisen merkki tämäkin. Koska ainakin kuopukseni mielestä mikään ei oo tylsempää kuin tavallisuus. Hoho, mut hän on niin pieni vielä, vasta 20 vuotias. (KÄÄK!).
Elukkani voivat hyvin, vanha koirakin on vielä ihan voimissaan, vaikka se on oikeasti aivan ikäloppu. Onhan se vähän sellanen raihnaluuska, mutta se on ihmisen iässä 112 - vuotias. Ja Olavi on edelleen oranssi ja paksu kissa. Vähän kevätvipiä taitaa olla kissoilla, vaikka en tajua mitä nekin muka ymmärtää. Kuohitut kollit, joiden ainoa kontakti muihin kissoihin on naapurin Lucifer. Voihan tietty olla, että ne on homokissoja.
tiistai 19. helmikuuta 2013
Hän on täällä tänään
HEI KAIKKI KANSA!
Täällä minä taas olen! Ehompana kuin ikinä koskaan ennen. Tai no.. heh. No olen olen.
Ja se miksi taas tuli pidettyä taukoa täältä, johtuu ei mistään, paitsi laiskuudesta, saamattomuudesta ja jostain määrittelemättömästä.
Tässä minä nyt sitten istun hiihtoloman lamauttamassa sorvaamossa, ja nakerran työkaverilta pöllittyä styrox-palasta, sellaista litistynyttä muuminkakkaa. Riiisikakku kai tämän ihmeellisen pahviöylätin oikea nimi on. Kaikkeen sitä hätä- ja nälkäpäissään ihminen joutuukin!
Joulu ja joulusiivoukset oli ja meni, joulu oli taas ihana niinkuin aina, mutta se siitä sitten. Joulu on minulla kyllä ihan pinnassa sinänsä vieläkin, koska aloitin TAAS kerran varastomme suursiivouksen. Tavarani ja romuni olivat sekalaisissa muovikoreissa (hyi hitto, sellanen muovikori missä on kiinteä pohja ja sellaista ruudukkoa seinät on ehkä maailman toiseks rumin kapistus), vanhoissa pölynimurilaatikoissa, epämääräisissä pahvilaatikoissa, epämääräisissä muovilaatikoissa, lainalaatikoissa, lihalaatikoissa... no siis tuli varmaan selväksi että kaikenmoisissa laatikoissa.
Vaan eipä ole enää! Hähää, siitäs saitte rumat laatikot! Jonkun mielestä voi olla idiosmin huippua käydä ostamassa Ikeasta pahvilaatikoita, kun saahan niitä kaupasta ilmaiseksikin. No saa saa, jotain avopohjaisia banaanilaatikoita tai muuten vaan rumia ja erinäköisiä ja kokoisia ja juuri niistähän haluan kiivaana eroon.
Nyt mulla on ihania kannellisia ja kahvallisia Ikean ruskeita pahvilaatikoita joka paikka täynnä! Lisäksi isoille tavaroille on Ikean ruskeita isoja laatikoita ja olen siis ihan lootahuumassa! Ihania laatikoita mun ihanille tavaroille! Eh, anteeksi intoiluni taas kerran.
Jos nyt vähän kelaan taaksepäin, niin joulukuussa tapahtui dramaattisia asioita. Mm. itsemurhatapaus tyttären ihan lähipiirissä, siis kaveri. Kamalaa. Ja jotain muutakin kamalaa tapahtui, mutta taisin olla vain joulun herkistämänä koska en ees muista että mitä kamalaa se oli.. eli ei sitten kai sittenkään mitään kovin kamalaa. Olenko nyt sanonut tarpeeksi monta kertaa sanan kamalaa?
No sit kuulkaa. Oon päättänyt että en haluu olla vanha plösö täti, vaan pelkästään vanha täti. Siksipä olen alkanut KUNTOILEMAAN! Tosin aika hepposta on kuntoiluni taso vielä, mutta tässä sohvaperunoinnin ja läskeilyn vaiheessa vähäkin on paljon. Oon siis hankkinut sorvaamosta liikuntaseteleitä, wuhuu aaltoja. No sit oon käynyt kaks kertaa pelaamassa sulkapalloa, wuhuu, hyökyaaltoja . Oisin käynyt enemmänkin, mutta pelikaverin peukalo nyrjähti laskettelurinteessä, niin tuli pakollinen tauko. Ja sitten oon kerran käynyt kävelemässä Vartiokylän lahden ympäri, wuhuu tsunami. Tosin tein sen kylähullujen kuomasaappailla, olivat muuteen ehkä paskimmat lenkkikengät ikinä. Kyllä niillä jonkun pienen matkan tarpoo, mutta lenkkeilymielessä tosi huonot. Mutta älkää nyt väheksykö näitä pieniä saavutuksiani. Vauvanaskelilla, juu nou. Ai niin, kuntoiluprojektiin tai siis korjaan -elämäntapaan (köh köh) on liittynyt näköjään myös 2.5 kk tipattomuus.
Kuulostaa ehkä ihan densolta ja juopolta, mut kuulostakoot sitten vaan. On ollut ihanaa kun ei oo yhtäkään lyhyen viikonlopun päivistä kulunut krapuloimiseen. Mutta kyllä mä kohta aion juopotella, himoitsen skumppaa.. mmmh... skumppahiprakka... ohhhh. :P
Jahas mitähän sit vielä.. no ei ehkä mitään kummempaa nyt tule mieleen. Tai tulee, mutta säästän sen ensi kertaan, ettei tuu vaivautuneita hiljaisuuksia jne.
Tämä nyt oli tällänen varovainen aloitus taas kerran. Mutta ei lopetus, sen luppaan.
perjantai 2. marraskuuta 2012
Kuivakurkkurotta isännöi
Valtaisan mahtavaa marraskuuta kaikille!
En tajua, miksi niin kovin monet inhoavat marraskuuta. Minä en! Yksi syy on se, että marraskuu päättyy joulukuuhun;) Jos marraskuu oisi jossain muussa kohtaa vuotta, niin ehkä minäkin liittyisin inhoajien sankkaan kaartiin.
Nyt kävi Elmalla kuulkaa lähestulkoot moukan tuuri!
Olen vaahdonnut ja suunnitellut operaatio Vitriinin kanssa jo kyllästymiseen saakka. Menin toissapäivänä Ikeaan toverini kanssa, ihan vaan jotain pientä hankkimaan ja nekin pienet lähinnä hänelle.
Noh, olin jo etukäteen saanut kuulla, että kummipoikani perhe oli menossa samana päivänä Ikeaan, ja juuri perheen isukilta olisin jonain määrittelemättömänä päivänä kysynyt vitriinin roudausapua, koska Elmasedältä en kysy ikinä mitään, jos on Ikeasta kyse.
Eikun tuumasta toimeen. Treffit varastoalueella, 12 yksikön voimia vaativa raastaminen hyllystä, kahden yksikön asiakaspalvelusta nouto, voimakasta pakuun pakkaamista, raivokasta 14 yksikön himaanroudausta (poikani tuli kaverinsa kans avuksi) ja nyt minulla ihan yhtäkkiä on uusi vitriini ja ruokapöytä. Jee. Sillä ei ole mitään merkitystä, että ne ovat kaikki vielä laatikoissa pitkin lattioita. Pääasia että ne ON!
Kun yksiköitä raahattiin sisään, sattui Elmasetä samoilla tulilla himaan, vaikkei sen ees pitänyt tulla. Jumalauta että sen naama olikin sitten tuhannen norsun v***lla. Tietenkin, koska kyse oli Ikeasta. Pitäisiköhän sen mennä ihan tutkimuksiin ton Ikeavihansa kanssa. Nimittäin, sitten kun kaikki on koottu ja paikallaan, pahvit roudattu roskikseen ja muutenkin paikat ojennuksessa, ei se sitten dissaa ees Ikeakaluja. Hmh.
Joulusiivous ei sitten olekaan edennyt yhtä mallikkaasti. Tää työssäkäynti ja ennen kuutta herätykset lannistavat iltaisen toimintatarmoni. Mutta nyt viikonloppuna, olkoot vaikka kuin pyhä, minä toimin! Ilmeisesti entiset tursaat kokoavat myös kalusteeni. Ai että.
Nyt minä jatkan joulun suunnittelua. Kivaa perjantaita kaikille!
En tajua, miksi niin kovin monet inhoavat marraskuuta. Minä en! Yksi syy on se, että marraskuu päättyy joulukuuhun;) Jos marraskuu oisi jossain muussa kohtaa vuotta, niin ehkä minäkin liittyisin inhoajien sankkaan kaartiin.
Nyt kävi Elmalla kuulkaa lähestulkoot moukan tuuri!
Olen vaahdonnut ja suunnitellut operaatio Vitriinin kanssa jo kyllästymiseen saakka. Menin toissapäivänä Ikeaan toverini kanssa, ihan vaan jotain pientä hankkimaan ja nekin pienet lähinnä hänelle.
Noh, olin jo etukäteen saanut kuulla, että kummipoikani perhe oli menossa samana päivänä Ikeaan, ja juuri perheen isukilta olisin jonain määrittelemättömänä päivänä kysynyt vitriinin roudausapua, koska Elmasedältä en kysy ikinä mitään, jos on Ikeasta kyse.
Eikun tuumasta toimeen. Treffit varastoalueella, 12 yksikön voimia vaativa raastaminen hyllystä, kahden yksikön asiakaspalvelusta nouto, voimakasta pakuun pakkaamista, raivokasta 14 yksikön himaanroudausta (poikani tuli kaverinsa kans avuksi) ja nyt minulla ihan yhtäkkiä on uusi vitriini ja ruokapöytä. Jee. Sillä ei ole mitään merkitystä, että ne ovat kaikki vielä laatikoissa pitkin lattioita. Pääasia että ne ON!
Kun yksiköitä raahattiin sisään, sattui Elmasetä samoilla tulilla himaan, vaikkei sen ees pitänyt tulla. Jumalauta että sen naama olikin sitten tuhannen norsun v***lla. Tietenkin, koska kyse oli Ikeasta. Pitäisiköhän sen mennä ihan tutkimuksiin ton Ikeavihansa kanssa. Nimittäin, sitten kun kaikki on koottu ja paikallaan, pahvit roudattu roskikseen ja muutenkin paikat ojennuksessa, ei se sitten dissaa ees Ikeakaluja. Hmh.
Joulusiivous ei sitten olekaan edennyt yhtä mallikkaasti. Tää työssäkäynti ja ennen kuutta herätykset lannistavat iltaisen toimintatarmoni. Mutta nyt viikonloppuna, olkoot vaikka kuin pyhä, minä toimin! Ilmeisesti entiset tursaat kokoavat myös kalusteeni. Ai että.
Nyt minä jatkan joulun suunnittelua. Kivaa perjantaita kaikille!
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
Yks juhla se tulla jolkottaa
Hei vaan kaikille Elma-tädin höpönapsuille.
Pidin tässä vähän hiljaiseloa, ihan vaan siitä syystä että olen niin kovasti höperöinyt kaikkea, mutta nyt olen täällä taas ja entistä kahjompana.
Mut on nyt vallannut kertakaikkinen jouluhulluus. Ei tämä kai ikinä NÄIN aikaisin ole tullut, mutta en voi tälle yhtään mitään! Toivottavasti saan sorin kaikilta jouluvihureilta, mä koitan hillitä itteeni.
Jouluhulluuteen kuuluu joulusiivous. Kerran vuodessa vaan pitää siivota ihan joka nurkka ja tosi kunnolla. En kestä lauseita, että "jos vietät joulusi vaatekomerossa (tai vastaavassa), niin sittenhän se kannattaa siivota". Laiskojen löpinöitä tollaset! Minä vietän jouluni puhtaassa kodissani, missä ei ole niin sanotusti jätetty kiveäkään kääntämättä! Vähän lähempänä joulua on vuorossa taas "legendaariset" kaakelinsaumojen JA keittiön vetolaatikoiden liuku-urien hinkkaaminen hammasharjalla.
Juu ei meidän kaikkien tarvi toki olla samanlaisia, en minä sillä. Itse saan vaan aivan suunnattoman nautinnon siitä, kun kodin joka nurkka, se tahmaisinkin peränurkka, tuoksuu hyvälle ja on puhdistettu rakkaudella ja joulumielellä. Tsih, menee melkein kirkolliseksi nyt tää paasaus.
Olen siis aloittanut jo joulusiivouksen ja varsinkin jouluintoilun. Kaikki isot siivousprojektit alkavat aina varastostamme, joka on iso ja tavarakas. Hmm. voiko noin sanoa. Tavaranpaljoinen. No siis suomeksi: siellä on paljon tavaraa.
Vaan eipä ole enää! Elma-setä on kantanut roskikseen säkkitolkulla jotain täysin kelvotonta skeidaa. Merkillepantavaa tässä on se, että sedän mielestä "joku saattaa tarvita tätä" joskus. Pidin hänelle puhuttelun, että mitenköhän tää joku osaa just meiltä kysyä jotain putkenpätkää, joka maksaa uutena puol euroa enkä muutenkaan pidä ajatuksesta, että meidän hima on joku turhan roinan varasto vain sen takia, jos JOKU nyt sattuis joskus jotain ihmevekotinta tarvitsemaan. Ja hah, hänelle meni tämä viesti perille. Oppii se vanha setäkin näköjään uusia temppuja.
Rakkaat sukulaislapseni ovat toimineet kierrätyskeskuksina. Toiselle meni muutama muotokuvamaalaus ja suvun historiallista kirjallista materiaalia. Toinen sukulainen taas uusiokäyttää tuunaamalla yms. minulle tarpeettomia tavaroita, joten nyt on kuulkaa sellainen zen-fiilinki tällä tädillä, eli minulla, että kun turha roina poistuu, saan enemmän tilaa ihanille jouluajatuksille <3
Muuten elämäni on ollut ihan tavallista. Ihmeen tarmokas olen ollut, vaikka on tämä kaamos ja pimeys ja vaikka mitä. Kellojensiirto ei taaskaan vaikuttanut minuun niinkuin ei yhtään mitenkään. Oon kai sitten oppinut jonkunsortin hetkessäelämisen taidon, eli jos kello näyttää että se on kuusi, niin kello on sitten kuusi, enkä mitenkään kelaa että niin, viime viikollahan se oli tähän aikaan viisi. Tai seitsemän tai jotain. Pah. Kello on mitä on, vuorokaudessa on kuitenkin se sama 24 h edelleen, eli sillä nyt mennään.
Oikein ihanaa lokakuun viimeistä kaikille.
Pidin tässä vähän hiljaiseloa, ihan vaan siitä syystä että olen niin kovasti höperöinyt kaikkea, mutta nyt olen täällä taas ja entistä kahjompana.
Mut on nyt vallannut kertakaikkinen jouluhulluus. Ei tämä kai ikinä NÄIN aikaisin ole tullut, mutta en voi tälle yhtään mitään! Toivottavasti saan sorin kaikilta jouluvihureilta, mä koitan hillitä itteeni.
Jouluhulluuteen kuuluu joulusiivous. Kerran vuodessa vaan pitää siivota ihan joka nurkka ja tosi kunnolla. En kestä lauseita, että "jos vietät joulusi vaatekomerossa (tai vastaavassa), niin sittenhän se kannattaa siivota". Laiskojen löpinöitä tollaset! Minä vietän jouluni puhtaassa kodissani, missä ei ole niin sanotusti jätetty kiveäkään kääntämättä! Vähän lähempänä joulua on vuorossa taas "legendaariset" kaakelinsaumojen JA keittiön vetolaatikoiden liuku-urien hinkkaaminen hammasharjalla.
Juu ei meidän kaikkien tarvi toki olla samanlaisia, en minä sillä. Itse saan vaan aivan suunnattoman nautinnon siitä, kun kodin joka nurkka, se tahmaisinkin peränurkka, tuoksuu hyvälle ja on puhdistettu rakkaudella ja joulumielellä. Tsih, menee melkein kirkolliseksi nyt tää paasaus.
Olen siis aloittanut jo joulusiivouksen ja varsinkin jouluintoilun. Kaikki isot siivousprojektit alkavat aina varastostamme, joka on iso ja tavarakas. Hmm. voiko noin sanoa. Tavaranpaljoinen. No siis suomeksi: siellä on paljon tavaraa.
Vaan eipä ole enää! Elma-setä on kantanut roskikseen säkkitolkulla jotain täysin kelvotonta skeidaa. Merkillepantavaa tässä on se, että sedän mielestä "joku saattaa tarvita tätä" joskus. Pidin hänelle puhuttelun, että mitenköhän tää joku osaa just meiltä kysyä jotain putkenpätkää, joka maksaa uutena puol euroa enkä muutenkaan pidä ajatuksesta, että meidän hima on joku turhan roinan varasto vain sen takia, jos JOKU nyt sattuis joskus jotain ihmevekotinta tarvitsemaan. Ja hah, hänelle meni tämä viesti perille. Oppii se vanha setäkin näköjään uusia temppuja.
Rakkaat sukulaislapseni ovat toimineet kierrätyskeskuksina. Toiselle meni muutama muotokuvamaalaus ja suvun historiallista kirjallista materiaalia. Toinen sukulainen taas uusiokäyttää tuunaamalla yms. minulle tarpeettomia tavaroita, joten nyt on kuulkaa sellainen zen-fiilinki tällä tädillä, eli minulla, että kun turha roina poistuu, saan enemmän tilaa ihanille jouluajatuksille <3
Muuten elämäni on ollut ihan tavallista. Ihmeen tarmokas olen ollut, vaikka on tämä kaamos ja pimeys ja vaikka mitä. Kellojensiirto ei taaskaan vaikuttanut minuun niinkuin ei yhtään mitenkään. Oon kai sitten oppinut jonkunsortin hetkessäelämisen taidon, eli jos kello näyttää että se on kuusi, niin kello on sitten kuusi, enkä mitenkään kelaa että niin, viime viikollahan se oli tähän aikaan viisi. Tai seitsemän tai jotain. Pah. Kello on mitä on, vuorokaudessa on kuitenkin se sama 24 h edelleen, eli sillä nyt mennään.
Oikein ihanaa lokakuun viimeistä kaikille.
maanantai 15. lokakuuta 2012
Terveiden kirjat ja kannet
Päivää taas.
En ole tänne kirjoittanutkaan taas vähään aikaan, mutta se ei johdu mistään muusta kuin siitä että olin kipeenä. Ei sitä kipeenä oikein viitsi alkaa päivittämään ja luettelemaan oireistojaan. Varsinkaan kun tauti ei ollut mikään sellainen että sille annettaisiin esim. minun nimeni löytäjänsä mukaan tms.
Sen verran kuitenkin avaan taudin saloja, että voin kertoa että ruumiin alilämpöisyys on miljoona kertaa kauheamman olon tekevä juttu kuin kuume. Sen harvan kerran kun mulle kuumetta nousee, niin sitä kelluu vähän niinkuin pumpulissa ja on ihan hönö, mutta alilämmössä kroppaan iskee tunne kuin kaikki maailman taudit kolerasta keuhkoklamydiaan olisi puhkeamassa just nyt.
Mutta tässä sitä nyt ollaan ja kävin tossa sairastamisen ja tämän päivityksen välissä Turussakin kääntymässä tyttäreni luona ja olikin kivaa!
Nyt on sitten taas normiarki kuvioissa ja syksy taitaa olla nyt ihan tosissaan tullut. Jumalaut, Turussa oli la-su yönä pakkasta! Ja tänä aamuna tulin töihin pilkkopimeyden vallitessa. Yääähhhh. No ainoa valopilkku on se yks parin kuukauden päästä koittava juhla, jonka odotuksen voimin tän taas kestää...
Ei mitään raportoitavaa tällä erää. Alkoi silmätkin lupsaisemaan siihen malliin että voi kauhia. Meen äkkiä pois, etten ala unissani kirjoittamaan tänne jotain hävyttömyyksiä. Ehkä mulla ens kerralla ois sitten jotain asianviertäkin jopa.
En ole tänne kirjoittanutkaan taas vähään aikaan, mutta se ei johdu mistään muusta kuin siitä että olin kipeenä. Ei sitä kipeenä oikein viitsi alkaa päivittämään ja luettelemaan oireistojaan. Varsinkaan kun tauti ei ollut mikään sellainen että sille annettaisiin esim. minun nimeni löytäjänsä mukaan tms.
Sen verran kuitenkin avaan taudin saloja, että voin kertoa että ruumiin alilämpöisyys on miljoona kertaa kauheamman olon tekevä juttu kuin kuume. Sen harvan kerran kun mulle kuumetta nousee, niin sitä kelluu vähän niinkuin pumpulissa ja on ihan hönö, mutta alilämmössä kroppaan iskee tunne kuin kaikki maailman taudit kolerasta keuhkoklamydiaan olisi puhkeamassa just nyt.
Mutta tässä sitä nyt ollaan ja kävin tossa sairastamisen ja tämän päivityksen välissä Turussakin kääntymässä tyttäreni luona ja olikin kivaa!
Nyt on sitten taas normiarki kuvioissa ja syksy taitaa olla nyt ihan tosissaan tullut. Jumalaut, Turussa oli la-su yönä pakkasta! Ja tänä aamuna tulin töihin pilkkopimeyden vallitessa. Yääähhhh. No ainoa valopilkku on se yks parin kuukauden päästä koittava juhla, jonka odotuksen voimin tän taas kestää...
Ei mitään raportoitavaa tällä erää. Alkoi silmätkin lupsaisemaan siihen malliin että voi kauhia. Meen äkkiä pois, etten ala unissani kirjoittamaan tänne jotain hävyttömyyksiä. Ehkä mulla ens kerralla ois sitten jotain asianviertäkin jopa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)