Stressi tuli ja vissiin menikin

Moi

Olen varmaan täälläkin joskus mainostanut sitä, kuinka minä pidän itseäni noin yleisesti ottaen lähinnä Rouva Hulda Huolettomana, jota ei huolet paina eikä rasitu polla. 
Tälläisestä syväluotaavasta luonneanalyysista ei kuitenkaan kannata vetää sellaisia johtopäätelmä, etteikö mikään asia tässä maailmassa mua surettaisi, huolestuttaisi tai muuten vain negavoittaisi. 

Mutta, yksi asia mitä en ikikuunapäivänä oisi uskonut kohtaavani, on stressi! Siis hyvänen aika, stressi? Mulla? 

En toki vieläkään tiedä olenko kärsinyt stressistä vaiko en, mutta jos joku joka asioista jotain tietää voisi kertoa sen, niin oispa kiva. 

Eli: meillä oli siis töissä YT-neuvottelut, joissa joka ikinen nuppi oli tulilinjalla. No, minä säästyin irtisanomiselta mutta en muutoksilta. Ensireaktioni tulevista muutoksista oli että ei vitussa! Sen jälkeen reaktio suli pelkäksi ei! -reaktioksi (ilman veesanaa) ja nyt oikeastaan jo odotan tätä muutosta. 

Olen tämän kuukauden tämän vanhan työn ja uuden työn välissä tälläisessä erittäin epäkiitollisessa paskaraossa. Työmotivaationi vanhan työn osalta on finito, caput ja död. En voi sanoa motivaation olevan nollassa, se on pakkasen puolella niin että näpit jäätyy. 

Uusi työ tuntuu nyttemmin jo ihan kivalta, mutta se on täynnä epäselvyyksiä, avoimia kysymyksiä, järjestelemisiä jne. Eikä tämä mun tuleva esimies ole tehnyt elettäkään että tavattaisiin, puhuttaisiin, sovittaisiin, järkättäsiin... Ja siis ei tässä ole siis kyse vain minusta ja mun töistä vaan monen muunkin, joiden kanssa tulen jatkossa toimimaan tiiviisti yhdessä. 


Siis missä ovat torvisoittokunnat, fanfaarit ja valkeat ratsut sen kunniaksi, että tuleva pomoni saa juuri minut alaisekseen?!  


Huomasin tuossa aiemmin, että pelko potkuista oli suurempi kuin tajusinkaan. Tajusin sen siis vasta sitten, kun vaara oli ohi. Vaikka vitsailen välillä työhaluttomuuseläketarpeista ja vaikka mistä, niin työttömyys olisi oikeasti aika paha nakki ikäiselleni naiselle. Vaikka kuinka ois tehty tutkimuksia siitä, ettei vanhat kävyt olekaan mitään huonoja duunareita, niin silti.
Sitten tajusin, että kelaan koko ajan uuden duunini selvittämättömiä asioita. 


Ja nämä kaksi kelattavaa asiaa kimpassa= stressi? Ei mulla muita oireita ole kuin kelaaminen. Jälkikelaus tosta irtisanomispelosta. Ja etukäteiskelaus tulevista hommista. Ja sit mua on närästänyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Tai ei mitään ehkä, koska ennen mua närästi kerran vuodessa ja nyt kerran viikossa!  Ja sit mun on tehny joka viikonloppu mieli ryypätä ja sen olen jopa tehnyt.

En osaa ilmaista itseäni lyhyesti, enkä varsinkaan selkeästi, mutta voiko stressi ilmetä siis edellä mainituilla tavoilla? Kelaamisella, närästyksellä ja viinanhimolla?  Kauheeta, kuulostan pulimummolta nyt, ei mulla viinanhimoa ole, mutta humaloitumisen himo kylläkin. Sehän on ihan eri asia, eikö? ;)

Nyt olen kylläkin päättänyt lopettaa kelaamisen. Menneet on menneitä ja tulevat asiat ei ole mitään suuria eivätkä edes mun päänsärkyjäni ja murheitani. Mutta silti ihmisen vaan pitää kelata. Saakeli.

Välillä tavallaan jopa ihan hävettää, että kelaan jotain "voi en tiedä koska pidän 7 viikon kesälomani"- juttuja, kun monilla ihmisillä menee asiat ihan oikeasti ihan päin hemmettiä. Yksi tällänen löytyy ihan lähipiiristäni (ei kuitenkaan omasta perheestäni). Jos kirjoittaisin kirjan tämän henkilön erilaisista ja eri elämäntilanteissa kohdanneista kurjuuksista, niin ihan varmasti moni sanoisi että "mistä nyt tollasenkin sivujuonteen keksit tuon päähenkilön elämään"- ja ne kaikki sivujuonteet ois valitettavasti ihan totisinta totta.

Puuh no sitten toisiin aiheisiin.

Kevät on jotenkin erityisen tiukassa. Varsinkin iltaisin on ihan saakelin kylmä ulkona. Päivällä nyt ehkä vähän siedettävämpää, mutta jotenkin tuntuu että tuolla tuuleekin joka päivä. Ei ennen tuullut näin paljoa!  Tai sitten musta on tullut vaan niin hapero mummo, että mun kroppa vaan _luulee_ että tuolla tuulee. Heh.

Okei ei muita aiheita tällä kertaa.  Nyt kun kirjoitin tämän mun hirvittävän stressioireyhtymän tänne, niin hah! Ei stressaa enää yhtään! Kannatti purkautua, kiitos!