keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Siitä se ajatus sitten lähti

Siinä minä istuin hiekanvärisellä, alcantarakankaisella sohvallani. Oli astetta tylsempi sunnuntaipäivä, vaikken olekaan mikään sunnuntai-angstaaja. 

Nojailin hiekanvärisiin, alcantarakankaisiin tyynyihin ja toljotin vuoroin läppärin näyttöä sylissäni, vuoroin ankeista ankeita näkymää olohuoneen ikkunasta ja vuoroin jotain sielutonta tv-ohjelmaa, jotain neljän tähden illallista, lounasta, talkoita, aamiaista  tai mitä lie. 

Koko seinän kokoisessa olkkarin ikkunassa roikkui valkoinen pitsikappa, josta taas roikkui valkoisia kimmeltäviä lumihiutaleita. Joulusta jäänyt. Joulunaikana näiden em. ripustusten lisäksi ikkunassa roikkui tietenkin myös punaiset verhot, mutta ne olin sentään saanut riivittyä alas. 

Aloin toljottamaan ympärilleni sillä silmällä. En nyt osaa antaa sille silmälle mitään tarkempaa nimeä, mutta oisko se nyt sitten ollut kriittinen silläsilmä tai jotain sen kaltaista ainakin. 

Hiekanvärisen sohvan edessä oli valkoinen ja pyöreä sohvapöytä kromijalkoineen. Ikkunan edessä valkoinen telkkaritaso. Telkkaritasolla kaksi pyöreää pallolamppua, väriä ei tarvinne mainita.  Ikkunassa valkoiset verhot. Ikkunan takana maassa valkoista mähmää, jota aiemmin kutsuin lumeksi, mutta nyt kutsun sitä paskaksi, riesaksi, ektoplasmaksi ja mähmäksi. Edellämainitun kuonan ympärillä valkoiset lauta-aidat ja kaistale naapurin valkoista talonseinää, rivitalossa kun asutaan. 

Katselin sillä silmällä muutenkin ympärilleni. Koira- ja kissavieraiden takia ei mattoja.   Tyttären kissat ja koirat kun ovat huomattavasti vauhdikkaampia kuin omat plösöni, jotka ovat emäntäänsä tulleet, joten matot olivat aina epämääräisissä kasoissa pitkin huonetta ja kaikenkukkuraksi kuohittu kollikissani luuli mattoa elämänsä naiseksi, ja alkoi kevätkiimoissaan nylkyttämään mattoläjää.  Valkoisia kaluja kaikkialla, paitsi piano mutta sehän nyt ei mikään kaluste olekaan. 

Itsehän olen väenvängällä haalinut kaikki valkoiset kalusteet olkkariimme, en minä sillä, mutta minulle tuli tunne että muutun itsekin joksikin valkoiseksi ektohaamuksi siinä värittömyyden multihuipentumassa. Tässä kohtaa ei seinille kehystetyt värikkäät jututkaan auttaneet, ei sitten yhtään. 

Kuin kruunuksi tälle hailakkuudelle taivaalta alkoi tulla lunta samaan tyyliin kuin sen kuuluisan Esterin perästä, ja siitä se ajatus sitten lähti. 
VÄRIÄ helkkari ja sassiin! Paljon väriä, eri värejä! Kirjavaa ja lapsellista.

Löin itteeni melkein sormille kun toruin itseäni- kaapissa odotti uudet Ikean valmisverhot olkkariin- VALKOISET saakeli! Hyi minua! Tähän samaan tunnustusten ryöppyyn paljastan, että olin kaavaillut jotain harmonisen rauhallista aikuisolohuonetta, jossa sohvan väriä tukevat rauhalliset ruskean eri sävyt ja jotain. EI EI ja EI! 

Koiravieraat ihmisineen lähti kotiin ja siitä lähtien olen vimmassa värittänyt olkkariani ja ettinyt netistä kaikki mahdolliset ja mahdottomat DIY-sivut.  Ihan kohta saattaa karata mopo käsistä ja ihmiset sairastuvat migreeniin ja epilepsiaan kotonani... tai no, äh, liioittelin. Ei sentäs.  

Nyt täytyy vaan todeta, että tää työ niminen paikka, jota kutsutaan myös työpaikaksi, vie ihmeen paljon aikaa eikä sisustamiseen jää aikaa tarpeeksi. Tässä kun tarvitaan nyt ihan tietynlaista innovatiivisuutta, koska olen päättänyt että mitään en osta. Vanhoista asioista pitää nyt saada värit päälle.
Olkkariin silitin verhot vuosimallia kasari. Ne on kirjavat ja ihanat. Ja värikkäät. Ihastuin niihin kerran eräässä kyläpaikassa, ne olivat siellä ikkunassa. Meni joitain aikoja, kuten ehkä ainakin vuosi, ja kyläpaikan nainen tuli sattumalta työpaikalleni työharjoitteluun ja toi ne verhot mulle. Ihanaa! Ne ovat olleet kauan jäähyllä, joten nehän ovat kuin uudet. Sanoinko jo, että ihanaa!

Jos olette kiinnostuneita siitä, että miten mulla muuten menee, niin kiitos kysymästä, oikein hyvin. Tai sanotaanko nyt niin että tavallisesti. Ja tavallinen on kuulkaa hyvä asia, ihan paras oikeastaan. Tämä on varmaan yks wanhenemisen merkki tämäkin. Koska ainakin kuopukseni mielestä mikään ei oo tylsempää kuin tavallisuus. Hoho, mut hän on niin pieni vielä, vasta 20 vuotias. (KÄÄK!).

Elukkani voivat hyvin, vanha koirakin on vielä ihan voimissaan, vaikka se on oikeasti aivan ikäloppu. Onhan se vähän sellanen raihnaluuska, mutta se on ihmisen iässä 112 - vuotias. Ja Olavi on edelleen oranssi ja paksu kissa. Vähän kevätvipiä taitaa olla kissoilla, vaikka en tajua mitä nekin muka ymmärtää. Kuohitut kollit, joiden ainoa kontakti muihin kissoihin on naapurin Lucifer. Voihan tietty olla, että ne on homokissoja.