sunnuntai 30. syyskuuta 2012

St. Elma's fire

Ai että tunnen itseni hyväksi ihmiseksi ja samalla kun tässä perustelen hyvyyttäni, niin ihan rapajuopoksi. Peruste on tämä bilettämättömyys, joka viime viikkojen jälkeen on kyllä ihan mainitsemisen arvoinen tila. Aivan kertakaikkisen mahtava fiilis, kun saa aikaiseksi jotain muutakin kuin ensin juhlintaa ja sitten sohvanpohjalla sunnuntainviettoa ja mietintää, että mitähän kaikkea skeidaa lappaisin suuhuni näiden torkkujen välissä...

Ihminen, tai ainakin minä, olen kyllä sutjakka kääntämään takkiani aina tilanteen mukaan. Neljän perättäisen railakkaan viikonlopun tuoksinassa saatoin jossain kohtaa facebookissa tuhahdella hyvänlaatuisesti statuksille, jossa ihmiset kertoivat kotihommistaan ja sellaisesta normi kotiviikonlopusta. Eikö noilla oo kavereita, elämää, juhlaan aihetta? Ja tälleen. Mutta niinkuin sanottu, ihan hyvänlaatuisesti näitä aattelin. 

Nyt kun itelläni on ollut ihana kotiaskare- ja normi kotiviikonloppu, joka tämänikäiselle vartalolle on suoraan sanottuna paras mahdollinen tapa viettää aikaa, niin tuhahtelen hyvänlaatuisesti ihmisille, jotka facebookissa kertovat baareista missä ovat, mitä juovat ja kenen kanssa jne. Juopot! Eikö teillä oo kotona kivaa? Oispa ees krapula teillä, senkin densot!  Heh.

No jotta en liikaa pyhistelisi itteäni, niin eilen meinasi mennä hermot. Meidän oikein hyvä ja pitkäikäinen perhetuttu tuli meille syömään ja E-sedän kanssa saunomaan. Muu perheensä oli mökillä ja heillä on uusi, vielä muuttamaton koti, tuossa meidän ihan lähellä ja remontti menossa. Remontin jälkeen tämä tuttu tuli siis rentoutumaan ja toi (luvan kanssa) jonkun vanhan kaverinsakin mukanaan. 

Siis voi yök ja helvetti. Nää kolme viiskymppistä äijänretaletta kilpailivat taas vissiin siitä, kuka pystyy juomaan eniten kaljaa ja jälki oli sen mukaista. Joskus puolilta öin kuulin kuinka he suunnittelivat läheiseen baariin menemistä. Minä purjehdin paikalle kuin matriarkka Stephanie Forrester, ja ilmoitin tyynen viileesti että meidän setä ei ainakaan lähde yhtään mihinkään. Tästä seurasi hetken hämmentynyt älämölö. Seuraavassa kuvassa baariin pääsemätön setä sammui terassille. Tai silleen nukahti, että heti kun matriarkkailin häntä nukkumaan, hän reagoi heti ja hiipi saunatakin vyö koipien välissä petiin. 

Luojan kiitos että oli selvinpäin. Nimittäin minä oisin tuossa eilisessä tilanteessa ollut varmaan ekana että jee joo baariin! Siitä ei ois tullut yhtään mitään...

Eikä tässä vielä kaikki. Sedän ollessa jo turvallisesti pehkuissa, nämä kaksi kyläilevää sankaria eivät meinanneet tajuta lähteä pois lainkaan. Tää meidän tuttu on kuvaaja ja kertoi esim. kuinka pienet puitteet monissa produktioissa  on näytellä. Että tee siinä sit jotain kunnon suoritusta, kun valtaisia tunteita pitäisi näyttää hissin kokoisessa "olohuoneessa". Tietenkin hänen kertomustaan siivitti aivan hemmetin kovaääninen esimerkkitilanne, jossa tää mies huusi ja varmuudeksi moneen kertaan: "sun mies on nainut mun vaimoa". Aika kiva jos naapurit sattuivat vain tuon lauseen ilman kontekstiä.. Luulevat meitä juoppojen lisäksi vielä portoiksi! Voi omg. 

Jatkan tätä Santa Elmana puuhastelua kotonani. Kiillotan myös sädekehääni aina välillä;)

lauantai 29. syyskuuta 2012

Mummo konttaa

No mutta huomenta.

Aamuni aloituksessa oli muutaman katastrofin aines. Kuten oikeat vanhat ihmiset, niin minäkin heräsin jo puoli kahdeksan aikoina, vaikka tänä viikonloppuna minulla ei ole mitään velvotteita eikä pakotteita. Herätessäni kurotin kännykkää pöydältä, halusin varmistaa etten nyt ihan normi arkiaikaan ole nousemassa sentäs- en mää nyt _niin_ wanha vielä ole! 

Laturinnokassa roikkuva puhelin lipsahti lattialle. Vaikka en omistakaan mitään hienoa slim deluxe-luuria, niin ei mulla mikään gorbatsov-malli kuitenkaan ole, mutta tästä huolimatta lipsahdin puhelimen perässä lattialle. Olen vissiin aika hapero mummo kun näin pääsi käymään. Siinä minä sitten jäkitin vatsallani sängyn ja yöpöydän seassa, enkä meinannut päästä ylös yksinkertaisesti siitä syystä, että kaikki kroppani surkeat lihakset työskentelivät naurukohtauksen parissa. 

Kun pääsin hohdokkaan persekonttaushytkyntäsession voimin ylös, mietin että jahas, mitähän tästä päivästä tulee, kun se alkoi näinkin mahtavasti.

Rappusissa kohti keittiötä kissa hokasi verkkareitteni lahkeessa pitkänä sojottavan kiristysnauhan. Tiedättekö joidenkin lököhousujen lahkeiden kiristysnauhat? Voi kiristellä lahkeet tiukasti nilkan ympärille, ettei lahkeet lepata valtoimenaan.  Rappuset ja lahkeessa roikkuva kissa on aika fataali yhdistelmä, mutta selvisin! 

Muutamien aamuaskareiden jälkeen päätin tulla tänne kirjoittamaan, koska halusin nähdä miltä eilen illalla asentamani uusi pohja näyttää kirjoitettaessa. No voihan kilinkikkelit, eihän se pohja täällä kirjoitusalustalla näy, ole koskaan näkynytkään. Mikähän aivopierumyrsky tässäkin mulla taas...  

Vaikka olen toitottanut jo monesti, niin toitotan vielä kerran. Ihana vapaa viikonloppu, mä _niin_ nautin. 

Tässä kaksi tilataideteosta olkkarista. Kesällä ja jouluna. Ton tyhmän kukkataulun alla on kylläkin nykyisin piano.
Ja uuden ruokapöydän hankin ens kuussa. En tykkää tosta niinku niin yhtään.


Laitan nyt tämän läävän kuntoon- vaikkei mikään pakko edes oli. Haluun asentaa uudet mummoverhot, ja eihän niille nyt sovi tälläinen ruma ympäristö. Jos löydän kamerani ja saan verhoista ees jonku sortin kuvan tämän viikonloppuna täällä, niin laitan tänne kyllä kuvan heistä.

torstai 27. syyskuuta 2012

Verhohehkutusta

Iltaa.

Tiimipäivän toka päivä suoritettu. Ihan rehdisti voin sanoa, että kivaa oli!

Nyt pieni kehutus- ja mainostusosio.

Punaisen Ristin Kontti kierrätystavaratalo Tikkurilassa, osoitteessa Horsmakuja 1 (entinen Anttilan talo) oli mahtava elämys.
 

Paikka oli tilava, valoisa, siisti ja hajuton! En ole mikään hienostohelma, mutta hajuille, jollekin määrittelemättömälle kirpputorien pahalla hajulle, olen erityisen herkkä, mutta täällä ei sitä hajua ollut laisin. 

Liike oli kodintavaroiden osalta sisustettu väreittäin. Esim. puna-osastolta löytyi punaiset verhot, tyynyt, koriste-esineet... jne. Tavaroita oli paljon, mutta ei missään sekasorrossa, ja vaihtuvuus on nopea. Pääsimme myös liikkeen "vain henkilökunnalle"- tilaan, jossa oli aivan älytön määrä liikkeeseen siirrettävää kamaa. 

Liikkeessa on itsepalvelulaarit, joihin voi kotoaan viedä tarpeettomat jutut. Koville tuotteille on suurin kysyntä (kovat= ei vaatteet, mutta vaatteitakin tietenkin otetaan vastaan) , isot lahjoitukset, kuten huonekalut haetaan maksutta kotoa. 

Lisätietoa saa täältä: http://kontti.punainenristi.fi/

Itse melkein pissasin onnesta housuun, kun juurikin tuolta em. punaosastolta löysin samanlaiset verhot, jotka meillä on kuuskyt-seiskytluvulla olleet.  

Ne on ihanista ihanimmat! Sellaiset vähän "villalankamaiset" harvaan kudottu- tai neulottu kuosi, eli vähän sellainen... säkkimäisen reikäinen, joista valo siilaantuu läpi. Väri kirkkaanpunainen, ja joukossa myös fuksianpunaisia pystyraitoja. Olipa vaikea selittää. Sellaisia siis kuitenkin löysin viisi kappaletta. Kusen hunajaa. Maksoivat neljä euroa kappale. 

Tavaratalokierroksen jälkeen mentiin ravintola Mummolaan syömään. Taas hehkutusta! Ihana paikka ja ihan jees ruoka.





 
Ei mikään kalsee teräksinen Metos-ständi Mummolassa.

Mummolan jälkeen kirmasimme keilaamaan. Olin ihan älyttömän hyvä kourujen puhdistaja, niin usein se pallo sinne kouruun valahti kierimään. Yhtään täyskaatoa en saanut, paikkokaadolla muutaman kerran kaatui koko keilasto. Mutta kourukeilailussa olin tosi hyvä! 

Ihanaa kun on ns. vapaa viikonloppu tiedossa. Laitan uudetvanhat punaverhot ikkunaan. Ei kai ne ny liian jouluiset ole? Ah. 

Eip muuta. 

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Retki-Elma

Heipä ja moi.

Täällä olen poikkeuksellisen myöhään hereillä. Kas kun huomenna on melkein kuin vapaapäivä, kun on tiimipäivä vol 2, ja pitää vasta ysiltä olla Tikkurilassa, jossa koko päivä vain hurvitellaan. 

Menemme mm. kierrätystavaratalo Konttiin. Odotan tältä paikalta paljon, koska kävin muutamia vuosia sitten Porissa vastaavassa paikassa, ja se oli laitettu tosi kivasti. Mulla kolahti kun myynnissä olevista asioista oli tehty mukavia kokonaisuuksia.
Siis esim. myynnissä olevat retrotuotteet oli koottu huoneeksi ja siinä huoneessa kaikki sitten olikin retroa. Huonekalut, mallinukkien päälle puetut vaatteet, tavarat. Ja sama periaate jatkui muillakin teemoilla ja ajankausilla. 

En toki tiedä miten Vantaalla sisustus on hoidettu, mutta huomenna tiedän.

Tänään oli tiimipäivä vol 1, oltiin Suomenlinnassa. Oli oikein ulkopuolinen työnohjaaja, tehtiin kaikenlaisia tiimibuustauksia jne. Yhdestä asiasta olen ihan hämilläni. Tehtiin sellainen juttu, jossa konsultti oli kirjoittanut kunkin tiimiläisen nimen omaansa aa-neloseen, ja sitten ne  paperit laitettiin kiertoon. Omalla nimellä varustettu tuli viimeisenä itselle, ja jokainen tiimiläinen oli kirjoittanut siihen jonkun ominaisuuden tai adjektiivin.

Monessa kommentissa mainittiin että olen positiivinen, iloinen, humoristinen, hyvä ihminen- oh hoh-, jne. ... muutenkin koko paperillinen vaan pelkkiä yllättäväkin kehuja niin että melkein hävettää retostella täällä nyt .  Okei, ei tämän kierroksen tarkoitus ollutkaan mikään "ootpa paska tyyppi"-asioiden kirjoittaminen, mutta silti. Sanoinkin lapselleni, että mä imitoin töissä hauskaa ihmistä että jaksan sit kotona olla naama norsunv*ulla. Hahaa.

Tehtiin myös opastettu kävelykierros Suokissa. Aikaa oli harmittavan vähän, mutta se vähä mitä ehdittiin oli kiintoisaa. Luulin että oon kolunnut ko. saaren läpikotaisin, mutta pah. En tiennyt mitään mistään ja kaikki paikat- mm. Suomenlinnan kokoustilat- olivat ihan outoja entuudestaan. 

No mutta että tälläistä nyt sitten tänään. Sääennuste lupaa lumisadetta pohjoiseen, niin että kohta se on se joulu ihan oikeasti. 

tiistai 25. syyskuuta 2012

Rasti X seinään.

Tiistaista päivää

Aina ja joka kerta kun aloitan postauksen sanomalla tervehdyksen, johon liittyy viikonpäivän nimi, tuntuu että aina on tiistai. Kertonee siitä, että viikot menevät kauhealla vauhdilla. Jeps.

Nyt vois piirtää ristejä seiniin ja muita tälläisiä "nevö häpens"- symbooleja jokapaikkaan.Olin eilen tyttärieni kanssa Ikeassa, _enkä ostanut itselleni mitään_. Wuhuu! Kaikkea kyllä hypistelin ja nypistelin, mutta mitään en ostanut. Mutta jotta minulta ei riistetä Ikeanomin titteliä, niin kerrottakoot että noin 80 ja risat eurolla kyllä kartutin ko. firman kassaa.

Minusta oli jotenkin ihan yli-iloista kun tytöistäni nuorimmainen ja vanhimmainen leikkivät Ikean varastossa piilosta. Lapsenmielisyys on sitä parasta mielisyyttä kyllä. Paitsi että...

Meillä on huomenna ja ylihuomenna tiimipäivät. Nämä ovat ensimmäiset päivät minulle tässä tiimissä, ja olen kuullut huhuja, että ko. päivillä on aina ohjelmistossa jotain hassunhauskoja laulu- ja olalletaputteluleikkejä. Kun joukko vastahankaisia aikuisia laitetaan väkisin pitämään "hauskaa" ja taputtelemaan ja laulamaan jotain leirinuotiolauluja jossain kokoustilassa niin mulla tulee lähinnä myötähäpeällinen ja vaivaantunut olo. Onpa hauskaa! Jee! Kyllä mun mielestäni tiimin yhteishengen buustaukseen tarvitaan jotain muuta kuin jotain kädet yhteen lal lala laa-juttuja. Tai sitten mä en taaskaan kerran tajuu mistään mitään. Nähtäväks jää.

Tosin, nyt kun katsoin tiimipäivien ohjelmaa, niin joka toisessa välissä juodaan kahvia ja joka toisessa välissä syödään, eli aina voi vedota hippaleikittömyyteen sillä, että täydellä vatsalla saa vatsalaukun kiertymän. Ainakin koirat voi saada. Miksei siis ihmisetkin muka?

Jaksan vieläkin ihmetellä tätä "loma"-oloa syystä, ettei kalenterissa ole mitään merkintöjä lähiviikonlopuille. Ihanaa! Jos tulen ens vkl tänne valittamaan tylsyyttä, niin napsaiskaa minua vaikka virtuaaliviivottimella sormille. 

Nyt minä alan pohtimaan, että mitä Juha Mieto sanoi Kaarlo Kangasniemelle saunassa vuonna 1975? Jonku tämä mysteeri on ratkaistava, muuten ei suomalainen sielu saa rauhaa.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Ohi on!

Huh huh ja heipä hei.

Nyt on syyskuun paardiputki ohi, ja hyvä niin. Voitteko kuvitella, että eilen kun hieman krapulaisena heräsin, niin kroppaan valahti sellainen ihana onnentunne, että ohi on! Siis bileputki. 
Ei bilettämisessä tosiaankaan mitään vikaa ole, mutta tälläisessä joka ikisenä viikonloppuna bilettämisessä on. Voisi jakaantua tasaisemmin nää juhlameiningit.

Yleensä sitä odottaa lomaa että voi bilettää. Minulla on nyt tunne että nyt alkoi loma, kun ei tarvitse bilettää;) No onhan sekin nyt ihan perseettistä, kun monena lauantaina on pitänyt laittaa kello soimaan erinäisten bilejärkkäilyjen tai -matkustamisen takia.  Ens lauantaina nukun pylly pystyssä just niin kauan kuin huvittaa ja teen just mitä huvittaa.

Sitäpaitsi, yksikään viikonloppu tässä kuussa ei ole virkistänyt minua. On virkistävää olla sosiaalinen, tavata ihmisiä jne, mutta muutoin.. olen maanantaisin aika raatona, vaikka yleensä en ole. Kun edelleenkään wanha ei niin jaksa. 

No tuli nyt varmaankin selväksi, että olen täydessä kyllästymisen tilassa bilettämiseen mutta nyt- OHI ON! Saa ehkä kotonakin tehtyä vihdoinkin jotain järkevää eikä vain sellaista kosmeettista pintahässäkkää, että joo joo on täällä siistiä, kattokaa kun nyt onkin siistiä, mutta älkää nyt vain ihmeessä avatko tuota vaatehuoneen ovea, koska saatatte saada päällenne hirvittävän roinavuoren.  Kaikki ylimääräinen kama on heitetty sinne jemmaan. Siellä on kaikenlaisen tauhkan omat bileet.

Tänään on sellainen spesiaalipäivä, että menen jokaisen tyttäreni, joita on siis kolme kappaletta, kanssa Ikeaan. Nyt on vuorossa kaiketi vain sellainen täsmäkatsaus, että mitä nyt keltäkin eniten puuttuu ja niitä sit kirjaillaan ylös ja siitä jatkokirjoitetaan vaikka joulupukille. Nimittäin, kohta  joulu taas on, tasan 3 kk päästä. Ihanaa! <3

lauantai 22. syyskuuta 2012

On se kone. Kodinkone.

Taas pikapäivitys. Oon niin kiireinen nähkääs... heh.

Tänään on vuorossa tämän kuun viimeiset pirskeet. Kuopukseni täyttää ylihuomenna 20, enkä voi sitä oikein käsittää. 20! Kämppä on siivottu ja kaikenlaiset jubileumtoimeenpiteet suoritettu. Jeh.

Tein tänään aivan mielettömän ihanan havainnon. Tuossa minä ravasin ylä- ja alakerran väliä, silitin pöytäliinaa, silitin kissaa, join kahvia, ravistelin mattoja.. tälläistä normi multiaskaretta siis.

Aloin jossain vaiheessa kuuntelemaan että johan nyt joku kuorma-auto kauan tuolla pihalla peruuttelee kun kuului jatkuvasti se peruutusääni, tuut- tuut- tuut- ja aika kovaakin vielä. 
Arvatkaa mitä, siis mahtavaa!!! Se ääni tuli silitysraudasta, jonka olin jättänyt päälle! Se pitää ääntä jos sitä ei liikuta tietyn ajan sisällä. Ja se ääni oli KOVA, kuului oven läpi toiseen kerrokseen todella selvästi. Huoleni ovat menneitä! Vielä yks huutomerkki!

Ehkä niitä manuaaleja joskus voisi vilkaista... ehkä. 

Nyt jatkan jubileumiin valmentautumista. Oikein mukavaa viikonloppua kaikille.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Rakkautta ensi imaisulla

Pikainen päivitys täältä suursiivoustyömaalta.

Jos jollain teistä ei sattunut vielä olemaan viripäistä käsitystä minusta, niin nyt taatusti on. 

Minulla on vapaapäivä ja on IHANAA siivota! Ja tuo lause ei sisältänyt sarkasmia tai päinvastaista ajatusta, vaan on ihanaa. Kun on uus imuri, joka on vallan mainio epeli. On ihanaa kun ei tarvi joka kerta kun imurin käynnistää miettiä, että minkähän tempun tämä nyt tällä kertaa keksii. Vanhan äkäpussin vein pihalle, ja tunnen kostonhimoista mielihyvää kun se tuolla sateessa nyt toimettomana ihmettelee. HAH, siitäs sai, mokomakin temppuilija. 

Nyt ymmärrän myös, miksi imurin mallin nimi on "ergo space". Siinä on niin saakelin pitkä johto, että melkein tuntuu kun ois joku keskuspölynimuri, kun ei tarvitse olla vähän väliä runkkaamassa johtoa toiseen töpselinreikään. Alakerran sata neliöö meni ilman ensimmäistäkään töpselinirroittamista. No joo, siivouksen rasittavin piirre ei ehkä ole töpseli, mutta kyllä se naista syö kun jos imuri muuten suostuu toimimaan toivotulla tavalla, niin sitten siitä loppuu powerit kun pinkeä johto irtoaa seinästä. Niin! 

Jatkan nyt uuden rakkainpani kanssa touhuamistani. 

<3<3

torstai 20. syyskuuta 2012

Isot tädit söivät isoveljen

Mulle ei oo koskaan tehnyt tiukkaakaan myöntää, että minä olen se joka katsoo kaikenmaailman paska-saippuasarjoja, realityohjelmia ja kaikkea b-luokan sontaa, jota kukaan ei katso, mutta yllättävän moni on silti selvillä vesillä kyseisten ohjelmien tapahtumista;) 

Minä olen myös se, joka nostan paskalehtien levikkiä, ja isohan se levikki onkin. Minulla ja sivupersoonillani on mahtivaikutus lehtien levikkilukuihin siispä. 

Ei riitä minulla puhti, äly eikä keskittymiskyky iltaisin mihinkään syvälliseen. Vaikka en todellakaan tee mitään aivokirurgin työtä, niin silti.  Dokumenttiosastosta saattaa mennä just ja just joku hirvittävä tarina 400-kiloisesta teinistä tai vastaavasta. 

Olen seurannut joka vuosi Suomen Big Brotheria. Sitä ennen seurasin Brittien BB:tä. En ole mikään hc-katselija ollut koskaan, ei mulla ole  ollut 24/seiskaa ikinä jne., mutta kyllä mä koosteet olen katsonut  ja talk shout sunnuntaisin jne. 

Mutta nyt tuli kertakaikkinen stoppi. Taloon on valittu tänä vuonna neljä hieman iäkkäämpää daamia, joista yksi näyttää transumieheltä ja kolme on sellaista tuhdimpaa xxl-tanttaa. He kaikki näyttävät itseni ikäisiltä, vaikka se yksikin on jotain vähän päälle kolmekymppinen.  Se, miltä ihminen näyttää, ei tietenkään ole mitään väliä, mutta ainakaan minä en halua katsoa telkkarista _huonosti käyttäytyviä_ ja vielpä rumia akkoja;) Viimeinen pisara oli, kun yksi kiukkuinen bb-lyllerö otti humalapäissään nuoren poikakisaajan munat käsittelyyn. Siis hyi helvetti! 

On ihan hyvä, että joukossa on vähän iäkkäämpiä, ettei kaikki ole Seduloista taloon kaapattua siideripissisosastoa , mutta onko varttuneemman aikuisväestön ainoa vaihtoehto tosiaankin nämä identtiset suurkolmoset? 
Ja kyllä minä ainakin pystyn hyväksymään pissisten ja poikasten torspoilut, ne nyt vaan on vielä niin tyhmiä. Ja samalla tietenkin taputtelen itseäni päähän, kun olen kasvattanut niin fiksut lapset, ettei heillä tulisi mieleenkään lähteä bb-taloon;)

No niin se siitä sitten. Kiitos isoveljelle yhteisistä vuosista. Ei tule ikävä.

Tänään on muuten ollut hyvä päivä. Töissä oli hyvä kokous, jossa asiat selkeentyi. Huomenna on vapaapäivä, joka tekee tästä illasta jotenkin riehakkaan, vaikka olenkin aika hyydyksissä. Kotorintamalta tuli yks hyvä uutinen, jota en viitsi kertoa ennenkuin saan asianomaiselta luvan. Nää on tarkkoja kakaroita yksityisyydestään nää mun kakrut ja se on tietenkin ihan oikein. 

Kraah. Aloitin tuon bb-oksennuksen jo töissä ja nyt on ilta ja en saa oikein enää mistään jutunjuonesta kiinni. Joten ei muuta kuin moi.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Maksamaton mainos

Heippa ja titityy

Kertookohan työinnostuksestani yhtään se, että kun perjantain vapaapäiväni varmistui äsken, niin en ole meinannut pöksyissäni pysyä. Olen niin innoissani! Voin rauhassa valmistautua teini- ja epäteinipileisiin, siivota kämpän jotta se voidaan sitten taas rauhassa sotkea ja kaikkea ihanaa. Villeimmissä unelmissani tietenkin kasaan uusia mööpeleitä, mutta tämä menee jo ehkä ihan liian villiksi kyllä. 

Muistaessani kerron sisustusvinkin, jonka olen saattanut kertoa joskus muinoin ennenkin, mutta hyvää kannattaa kerrata.

Aivan mainioista mainioin taulujen seinille kiinnitykseen on 3M:n tarrat, joidenka nimiä nyt en tietenkään muista, mutta jos esim. rautakaupata kysyy "3M:n tarroja joilla voi laittaa tauluja seinille", niin kyllä löytyy. Minä kun oon tällänen tuuliviiri ja muutoshalukas, niin eihän meillä taulut välttämättä samassa paikassa pysy vuosikausia. Elma-setä taas ei suostu poraamaan seiniä taulutarkoituksessa, koska minut tietäen hän pelkää seiniemme muistuttavan enemmän reikäjuustoa, jos hän suostuu joka inspikseni tuotokset poraamaan seinälle. Eikä me ny niin hienoja olla, että meillä jotkut taulukiskot tai -siimat tai vastaavat systeemit olisi.

Meillä on nyt ollut vuosikausia ainoassa nyttemmin stabiilisissa huoneen osassa (johtuen isosta kulmasohvasta, jonka salaa ostin aikoinaan)  taulut tarroin kiinnitettynä kolme ja puoli vuotta. Tässä kuvassa näkyvät ne, katsokaa katsokaa! Eli nuo Marimekon kankaat tuossa noin. Koska kuvan funktio on koirissa, niin kehykset eivät näy ees kokonaan, eli aika isot ovat. Ja hyvin pysyvät, vaikka niiden tartuntapintana on kauhea ysikytluvun villitys, lasikuitutapetti. Sellanen röpöinen ja karsee. Pitäisi vaan ehkä joskus vaihtaa noi kankaat kun kyllästyttää. Haluisin ehkä Äkkijyrkän lehmiä erivärisinä versioina. Sopis hyvin kun Miina asui ennen lehmineen Vuosaaressa. Ja tapetti tietty kans pitäisi vaihtaa, mutta se on sitten jo täysin eri asia!

 

Kuva on joko lapseni tai lapseni kaverin  ottama. On siinä koiria kerrakseen. Omaa sohvatyynyäni en  kyllä kuvasta löydä, tai sitten se on maastoutunut tyynyksi. (sohvatyyny= mun pappakoirani, jonka nimi on Onni). 

Nyt minulla on työpäivää jäljellä muutamia minuutteja ja myöskin kamala ongelma. Tissiliivieni sisällä oleva  kaarirauta yrittää puhkaista mun tissin. Kamala tunne ollu koko päivän, mutta minkäs teet. Onneks ei oo silaritissit, jotka saattais oikeasti puhjeta. Huh.

Ei muuta, lähden tarpomaan sateeseen kohta. Ihanaa!

tiistai 18. syyskuuta 2012

Iltajuorut

Uusi aktiivi-hikipinko-bloggaajanne, Elma Täti täällä iltaa!

Minulle kävi sellainen luonnonkatastrofi viime lauantaina, että pölynimurini lopetti jo pitkään jatkuneen huonon yhteiselon lattioitteni kera kokonaan. Tälläinen tapahtuma on hasardia tälläisessä neljän vakinais-karva-asukkaan kanssa, enkä ole tähän nyt laskenut esim. itseäni mukaan. 

Tänään sitten töissä tajusin että niin, se imuri. Lähetin Elma-sedälle viestin että "jos sulla on rahaa niin osta mulle ja tyttärelle uudet imurit, olemme imurittomia" (tyttären imuri ei kestänyt vahingossa imuun joutunutta eläinten vesikupin sisältöä, on ne herkkiä noi nykyimijät). 

En paljoo henkeä pidätellyt tälläisen viestin jälkeen. En oo varma osaako puhelinepäaktivisti setähenkilö ees lukea viestejä. No vitsivitsi, mut kuitenkin. 

Lähdin töistä päivän kärhämöinnistä vielä vähän ärhäkkänä. Tulin kotiin ja ärhäköidyin vähän siitäkin, kun ei isännöitsijä oo vieläkään käynyt, vaikka maanantaina jo piti. Epäsiistiys ja siivoushaluttomuuteni ei mitenkään auttanut olotilaan. 

Sit tuli setä. Uuden imurin kanssa! On se aika epeli, vaikka välillä se ärsyttää mua niin että meinaa taju lähtee. Tajuuttehan sellasen puoliskoärsytyksen? Ei mitään vakavaa, mutta kuitenkin. Ihana mies! Onkohan se tehnyt jotain pahaa, kun noin nopeasti reagoi pyyntööni?

Sitten se lähti takas duuniin. Sitten se tuli taas käymään, mukanaan toinen imuri, tyttärelle tällä kertaa. Kyllä se jotain pahaa on tehnyt. Tai sitten sillä on puhjennut astma ja pölykeuhko, enkä vaan oo hokannut mitään. Senkö takia se kuorsaa? No ei kai se oli vaan miehinen teko. Hankkia siivousvälineitä naisväestölle? ;) 

Tarvisin kyllä tällä viikolla miestä muuhunkin kuin imureiden hankintaan ja mieluiten kuorma-autoa kans. Suunnittelin Ikean sivulta löytyvällä suunnitteluohjelmalla unelmieni vitriinin, ja sen hinnaksi tuli niin vähän, että luultavasti alkava sisustusarkkitehtini ura tyssähtää ennenkuin on ees alkanutkaan. Ei se voi niin halpa olla, olkootkin Ikeasta. Tosin, mun unelmien vitriini ei kyllä löydy Ikeasta jos totta puhutaan. Mulla on aivan tarkka mielikuva siitä millaisen haluaisin... leveän, vähän matalamman, valkoisen ja puulautaisen, jossa näkyisi lankut maalin alta hieman... sitten siinä voisi olla jopa sellainen koristelista katolla, joka ei tosin tänne kämppään ehkä sopisi yhtään. Yrhhh ja ärh.  

Niin mullahan on kyllä mies ja miehellä käytössään kuorma-auto. Mutta ei auta, hänellä on myös Ikea-kammo. Ollut aina ja luultavasti tulee aina olemaankin. 
Virkaiältään vanhimmat lukijani saattavat muistaa, kun ennen tyttären lakkiaisia halusin uudistaa olkkarin kalustusta, ja tilasin Ikeasta kotiinkuljetettuna koko kaluston salaa. Woman's got to do what woman's got to do, ja takaan että vitriini seisoo koottuna olkkarissamme pian, keinolla millä hyvänsä. 
ps. ostin silloinkin vitriinin, mutta kyllästyin siihen. Ikean halpis lastulevykalusteissa on mun mielestä se ideakin ihan, ettei niiden tarttekaan töröttää paikoillaan monen sukupolven ajan. 

No mutta tälläistä minulla nyt tällä kertaa. Heips vaan. 

Otsani elin, etsani olin. Eh he.


Hep, en tullukkaan kipeeksi, vaikka eilen illalla niin luulin. Luultavasti kyse oli vain bileuupumuksesta.


Meinasin kyllä työmatkalla kasvattaa sarven otsaani, kun erään tuntemattoman Peugeotin ajajan itsetuntoa vissiin nakersi aikatavalla se, että ajoin häntä nopeammin ja autoni kiihtyi nopeammin. Ja uskokaakin, että minä en tartte autoa munanjatkeeksi itelleni. Pääasia että sillä pääsee eteenpäin. Mutkun ne muut.

Nyt kun olen harjoittanut paheksuttavaa yksityisautoilua päivittäin, niin on melko uskomatonta millaista vallankäyttöä jotkut harrastavat autonratissa. Olen tehnyt diagnoosin: nämä tälläiset "en päästä sua tälle kaistalle, koska voin olla päästämättäkin" ovat sellaisia rouviensa tossujen alla lymyileviä harmaahiiriä, joiden ainoa paikka käyttää valtaa on se että autonratissa käyttäydytään kuin Teuvot, maanteiden kuninkaat.

Myönnettäkööt, että kyllä mullakin välillä tulee sellaisia "en todellakaan päästä sua tähän väliin senkin himonussijamulkku"- fiiliksiä, mutta ne kohdistuvat lähinnä sellaisiin idiootti-kaistapujottelijoihin, jotka vaihtavat kaistaa joka neljäs sekunti ihan vaan sen takia kun toinen kaista vetää hetkittäin nopeammin ja sitten taas toinen.

Noh, jos meitä on moneen junaan niin on meitä kyllä moneen autoonkin. Ja moneen työpaikkaan.

Niinkuin olen kertonut, alkuvuosi oli rankka täällä sorvaamolla kun oli yt-neuvottelut, kun joillekin tuli kenkää, tuli toimeenkuvanmuutoksia, tuli sitä sun tätä.
On tämä osittain rankkaa vieläkin. Vaikka itse olen koittanut sopeutua ja olla joustava ja vastaanottavainen, niin sitten tulee joku uus tyyppi joka ei ajattele ketään muuta kuin itseään niin ARGHHH. Itsekäs perseily saa sen jo duunimatkan vallankäyttöhiirimiesten alulle sysäämän otsasarven kasvamaan megalomaanisiin mittoihin, tunnelma on pilalla eikä kellään ole kivaa.
Tässä ny koitan madalluttaa sarvea ja saada hengityksen tasaantumaan.

Ah, aloin ajattelemaan joulua niin heti tapahtui minulla lasku ja teillä varmaan nousu? Sorruin ensimmäistä kertaa ikinä eilen Facebookin mainontaan, siis näihin mainoksiin joita hilluu sivun reunamilla, ja kai ne jotenkin on muka kohdennettuja. Eilen ainakin osui ja upposi. Tilasin JOULULEHDEN! Vai olikohan niitä jopa kaksi. IHANAA!  Tip tap!

Kauhuksein näin tuolla samaisessa naamakirjassa linkin lehtijuttuun, että ensi talvesta ois ennustettu hirmutalvea. NOUUUH! En kestä!
Mutta en mä nyt ala tätä vielä suremaan. Pitihän tästä kesästäkin tulla hirmuhellekesä, mutta eipä paljoo hikoilla tarttenut. Eli pieleen menkööt toi talviennustekin. Sovitaan näin. Kiva.


Rakkaat klemmarini kutsuvat. Ne ei petä koskaan. Heidän luokseen menen nyt.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Nyt ei wanha jaksa.

Huh huh ja moi. 

Nyt on sellainen tilanne, että tämä tätihenkilö alkaa olla kurkkua, korvia ja muita elimiä täynnään bilettämistä. Syyskuun kolmas bileviikonloppu on nyt suoritettu, ja ensi viikonloppuna pitäisi vielä yhdet bileet jaksaa ja sitten tulee armelias tauko tähänkin hulluuteen. 

En minä sillä, bilettäminen on hauskaa ja jopa hauskempaa, mutku. Kun tähän kuuhun nyt sattui joka ikiselle viikonlopulle etukäteen tiedossa olevat juhlamenot, niin huh.  Hima on ehkä vielä ränsistyneemmässä kuosissa kuin minä. Hävettää jo etukäteen sekin kun isännöitsijä mennee tänään mulkoilemaan meille jotain terassin katon vuotokohtaa, niin isännöitsijäpolo joutuu suorittamaan ihmisagilityradan päästäkseen perille kohteeseen... 

Ensi viikonlopun juhlat ovat mun kuopuksen kakskymppiset, jotka annoin hänen järkätä meillä kotona, vaikkei hän itse siellä asukaan. Meillä on tilaa ja kuopus haluaa ehdottomasti minut ja isänsä mukaan juhlintaan. Energistä teinibiletystä! Tosin, eiks kakskymppinen oo sit virallisesti epäteini? No sama se, nuoria ja jaksavaisia ne kuitenkin on. Pakko pyytää joku ikätoveri veteraani myös mukaan juhliin. kyllä näin nimittäin on. Olen iloinen lapseni juhlista, mutta itse taidan tyytyä.. kahviin? (joo joo ihan varmana joo)

Ihmismieli on kummallinen. Joskus viikonloppuina haikailee tylsyyttä ja että oispa jotain villiä tekemistä ja ohjelmaa ja juhlia ja bileitä ja kaikkea. Sitkun sitä on, haikailee tylsyyttä ja rauhallisia viikonloppuja.. Mutta voin kertoa ja luvata ja taata, että kun tästä kuusta selviän, pelkkä tylsyyskin on luksusta. 

Nyt kaiken lisäksi TAAS on sellainen olo, että oon tulossa kipeeks. Yärh. Sen siitä saa kun leikkii nuorta orhia ja kirmaa pitkin pihoja villinä. 

Ei mul taaskaan mitään. Niin että näkemiin vaan.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Nyt se alko häpeileen


Jotenkin.. hävettää tai jotain. Täällä minä piipitän jostain "voi kauheeta jos joku ei ookkaan lanttulaatikkoni äärellä vaan vaikka Karibialla palmun alla jouluna" tai "voi kauheeta jos mörökölli tulee ovesta ja laittaa vaikka voi kauheeta silitysraudan päälle ja silittää yöllä salaa kaikki vaatteni". 


Kun ihmisillä on oikeasti oikeita ongelmia, vakavia fyysisiä ja/tai psyykkisiä sairauksia, juttuja joiden kanssa he eivät useinkaan saa hetken rauhaa, ja täällä minä vaan piipitän. 

Toisaalta, ihmisten kärsimyksiä on vaikeaa suhteuttaa. Se mikä itselle on kriisi, ois toiselle onni- tyyliin "oispa minunkin ongelmani vain tuollaisia". 

Muistan kun viime vuonna eräs läheiseni oli meillä. Hän oli saanut tyrmistyttävän diagnoosin omasta lapsestaan, sellaisen loppuelämän kestävän diagnoosin, josta tämä lapsi ei parane koskaan. Piirtelimme hänen toisen, terveen, lapsensa kanssa jotain ja saimme Elma-sedän kanssa valtaisan riidan aikaan _kynän terottamisesta_. Sedän mielestä minä teroitin väärin ja siitähän se sitten suukopu sitten alkoi. Läheiseni huokaisi siinä että oispa hänenkin murheet kynän oikeaoppisen terottamisen luokkaa. 

Vaikka kaksi edellistä postaustani on käsitellyt aihetta minä, mä, mää, mie ja mun hirvee elämä (not), niin oikeast olen todella etuoikeutettu koska elämäni on ihan hyvä ja kiva.
Tänään taas käydessäni muutamissa kivoissa blogeissa (joista toinen on minulle tuttu jo vuosien takaa ja olin hänen ensimmäinen lukijansa) ja lukiessani _oikeista_ ongelmista, menin itteeni. 

Ja huomautan taas kerran, että tämän oman elämän hyvyyden toteaminen ei taaskaan ole tietenkään mitään lällättämistä, että mullapas onkin kaikki hvvin läl läl lieru, eikä myöskään sellaista oman  ylemmyydentunteen korostamista sillä että säälii toista. Räyh, saimpas nyt tämänkin asian pois päiväjärjestyksestä kun tuli sellanen häpeällinen olo. 

Muihin aiheisiin. Meillä on huomenna taloyhtiön perinteiset pihajuhlat. Järjestelyvastuu on aika pitkälti meidän perheellä, setäElma tuo sinne valoja ääntä, katoksia, pöytiä, isoja festaripannuja, siis niitä jättivokkeja joissa voi tehdä miljoona kiloa mättöä, esim. paellaa tms. Minä teen tietokilpailuradan ja hihittelen täällä omalle muka nokkeluudelleni noiden vaihtoehtoisten vastausten kanssa. Huomaatteko, häpeilen ja hihittelen samaan aikaan, eli voikohan taas jakomielisempää oloa olla? No ei. 

Pihajuhlissa on lapsille (joita tähän taloyhtiöön on ilmiintynyt sukupolvenvaihdoksen myötä paljolti) kaikenlaista kisaa ja visaa, aikuiset keskittyvät illalla lähinnä viinanjuontiin. Ja sateen sattuessa juomme viinaa sateella telttakatoksessa. 
Vaikka tämä on on 43 asunnon rivariyhtiö, ovat talot levittyneet laajalle alueelle. Ei noita tois puol yhtiötä asuvia oikeastaan ees näe muutoin kuin näissä juhlissa. Ihan kiwaa. 

 Tuossapa kaksi todella erinomaislaatuista kuvaa viime syksyn jubileumista. Ihmisiä oli paljon vaikka tuossa kuvassa näyttää ihan muulta. 














Mutta voihan juma että tuo minun Olavi-kissani on daiju. Tuolla se pihalla kirmaa onnessaan myrskytuulessa. Toisaalta, se on varmaan ainoa noista kissoista, jolla ei oo vaaraa lähteä tuulen mukana lentoon... on se sellainen pullero se minun Olavini. 

Tuossa Iidan ottamassa kuvassa Olavilla on silmätulehdus, joka hoidettiin silmatipoilla. Hyvin parani.  Ja kaikkiruokaiselle lihansyöjälleni kelpaa myös heinä, niinkuin kuvasta näkyy.






 Joo no eipä tässä taaskaan sit muuta. Rauhallista perjantain myöhäisiltaa kaikille.

Pelkokerroin

Perjantai-illan toivotukset. Ja koska on perjantai, ajattelin suoda teille tyrskynaurukohtauksia, silmienpyörittelyä ja tuhahtelua. Ja juu ei, luvassa ei ole mitään pervoa ikäihmiseksotiikkaa, vaan ajattelin hieman jatkaa eilisellä teemalla, ja kertoa erään ihmisen kummallisuuksista taas. Aatelkaa, että tälläisen ihmisen kanssa joudun olemaan ja elämään joka ikinen hetki! Kraah. 

Eilen aprikoin näitä ovien sulkemisjuttuja ja kuumia rautoja, nyt sitten paljastan pelkoni, joka on aktuelli (luojan kiitos) vain kerran vuodessa. 

Aina ennen joulua pelkään ihan suunnattomasti ja lähes paniikin partaalla sitä, että meidän koko perhe ei jostain määrittelemättömästä syystä pysty viettämään joulua yhdessä. Tuossa se nyt tuli, ja tuo varmasti kuulostaa monesta, varsinkin antijouluihmisestä, maailman daijuimmalta pelolta, mutta minulle se on totisinta totta. 

Olen tosissani yrittänyt pohtia syytä tähän pelkoon, enkä löydä mitään- en ainakaan mitään konkreettista. Koskaan näin ei ole tapahtunut, ei ole mitään traumaattista kokemusta johon tätä pelkoani peilaisin. Mutta ajatus siitä, että joku joulupöytään kuuluva ihminen siitä puuttuisi, kauheaa!

Mitähän tää kertoo minusta? Olen hullu? Hysteerinen? Perhekeskeinen? Jouluhurahtanut? .. No oli miten oli, kohta se on taas se aika kun haluaisin lukita koko perheeni ketjulla meidän patteriin, ettei vaan sattuis mitään! Ja lisättäköön vielä, että vaikka joku perheenjäsen puuttuisi jonkun sellaisenkin asian takia johon ei liity mitään kauheaa tahi dramaattista, niin silti. 

No niin, kuolitteko nauruun? 

Ja samat sävelet, ei mitään muuta raportoitavaa. Tänään aion vielä siivota taloni, koska huomenna on hirveesti kaikkee puuhasteltavaa, josta kerron sitten myöhemmin.

Kivaa perjantai-iltaa!

torstai 13. syyskuuta 2012

Terve!

Torstain iltaa. Hmh, onpas jotenkin hassun näköinen tuo tervehdys, vähän samaa sarjaa kun "Jumalan terve". No joo, olkootpa sit vaan.

En tiedä, kuinka rangaistavaa, omahyväistä tai jotain muuta negatiivisssävytteistä on välillä pysähtyä iloitsemaan asioista, joilla itseä ei  ole paiskattu- kuten jollain tietyllä sairaudella.

Aloin ilakoimaan siitä kun että vaikka minulla on nyt äkkiseltään muistettuna on pari asiaa, joista huolehdin pakkomielteisesti niin kyse ei ole _oikeasta_ pakkomielteestä, sellaisesta joka on ihan diagnostisoitu, ja joka _oikeasti_ vaikuttaa kantajansa elämään monin tavoin.

Kuinka kamalaa sellainenkin olisi? Olen nähnyt ko. sairaudesta dokkareita telkkarista, mutta ne ovat tietenkin olleet niitä aivan ääripään pakko-oirehtijoiden tarinoita. Jossain kohden ne ovat menneet jo vähän sosiaalipornahtaviksi jopa.

Mulla on "kuumenevien oikomiseen tarkoitettavien pienlaitteiden päällejäämisen pelko", eli joka aamu kun/jos käytän silitysrautaa vaatteisiin ja suoristusrautaa hiuksiin (eikö oo hyvä että tarkensin nuo käyttötarkoitukset, eh he), niin joka aamu myös tarkastan pariinkin kertaan että ne ovat pois päältä käytön jälkeen ja joka aamu työmatkalla olen silti ihan varma, että ne jäivät päälle.

Silloin kun meillä kotona asui vielä enemmän populaatiota, niin varmasti joka ikinen aamu soitin jollekin että "kattokaa otinko silitysraudan töpselin irti". Huoh. Kertaakaan en ole kyllä parkkipaikkaa pidemmältä kääntynyt takaisin kotiin tarkastamaan kyseisen laitteiden statusta.

Mutta aatelkaa, jos ois oikeasti niin pakko-oireinen, että pitäisi lähteä vaikka toiselta puolelta kaupunkia tarkastamaan asia? Tai ettei pääsisi kotoa edes lähtemään näiden tarkastusten takia?

Toinen seikka, mikä pitää tehdä pari-kolme kertaa, on ulko-oven kiinniolemisen tarkastaminen. Jos olen yksin kotona, niin illalla ennen nukkumaankäyntiä tämä seikka täytyy tehdä ja tarkasti. Taas kerran- mitä jos tuon asian takia pitäisi herätä tunnin välein yöllä ja nousta tarkastamaan että se ovi nyt varppina on kiinni? Huh huh.

Niin että tälläisestä seikasta tänään iloitsin. Ja totesin että olen vain  turvallisuushakuinen täti. 

Muuten ei taaskaan ole tapahtunut oikeastaan mitään. Ja sehän on tietty hyvä asia että ehdin tehdä tälläisiä viiltäviä analyyseja.. huoh.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Mummo uhoilee

Tyhmää tiistaita kaikille.

Ei tässä siis muuta tyhmää ole kuin tämä viikonpäivän nimi ja sen sijainti tässä seitsenpäiväisessä järjestelmässämme. Ehkä vähän ekstra-tyhmyyttä tähän päivään toi se, että sorvaamossa on taas kaiken maailman asiat jotenkin ihan solmussa ja sekaisin ja sekopäisissä tunnelmissa.
Mielestäni työasioita, ei hyviä eikä pahoja eikä sen välisiä pitäisi joutua miettimään illalla kotona, mutta yhä useimmin kyllä vaan nykyään joutuu. Joko mun toleranssi on madaltunut, tai työelämän muut koukerot on korkeentuneet tms. Oli miten oli mutta tyhmää.
Eilen illalla olin taas kerran ihan varma, että nyt se suurflunssa, mikä jyllää kaikkialla, on minussa. Joka paikkaa kolotti, jäyti, särki, jomotti ja vihloi. Enkä jaksanut tehdä mitään muuta kuin koomailla sohvalla ja katsoa esim. Muuttajat-ohjelmaa. Sanokaapa nyt taas mikähän järki tollasessakin tosi-tv:ssä on? Muutto nyt on kauhea proseduuri kaikille, miksi ihmisten muuttoa pitäisi katsella vielä telkkaristakin? Käykö se kuntoilusta, kun katsoo telkkarista tavaroita kantavia ihmisiä? Sitäpaitsi, näillä muuttajilla oli sponsoreiden mainoksilla vuorattuja muuttolaatikoita kaikki paikat täynnään. Kyllä jos Tauno ja Terttu Tavis perheineen muuttaa, he saavat itse niska limassa laatikkonsa hankkia, täyttää, kantaa, roudata, hommata auton, roudata ja purkaa jne. Ihan tyhmä ohjelma!

Tänään aion kyllä ihan varmana olla tehokas. Joopati joo. No olenkin jo kyllä vähän ollutkin. Löysin mm. kaksi palauttamatonta Makuunin elokuvaa. Joutuvatko teiniosastoni nyt vankilaan? Kun palautan ne vasta huomenna? Apua. Tyhmä tiistai!

Sit unohdin käydä ostamassa koiralle ruokaa. Aion antaa sille kissanruokaa. Tuleeks siitä nyt joku sekasikiö? Koirakissa? Ei kai ny kerta haittaa? Ärh, ärsyttävä tää tiistai. 

Nyt on niin ärsyttävää, että lähden potkimaan seiniä. MOIDO.
ps. ehkä vähän liioittelen, pyrkii naurattamaan mun mummouho.









maanantai 10. syyskuuta 2012

Mukavuuden äärellä

Mahdollisimman mutkatonta maanantaita kaikille vaan.

Itselläni on takana sellainen mukavuusviikonloppu, etten osaa mielikuvitella edes että mitä pitäisi tapahtua että tämä mahtava fiilinki katoaisi. 

Aamulla kotona katselin vallitsevaa sekasortoakin, joka sinne oli muodostunut itseni poissaollessa neljän koiran (joista yksi pentu), viiden kissan ja puolenkymmenen entisen teinin toimesta ihan vaan että heh heh. Ei mitään aamuangstia edes tästä. Monesti, varsinkin maanantaisin, vitutusmittarini kimpoaa nollasta sataan varsinkin jos heti ensimmäisenä kompuroin lehmän utareputkeen, mutta tänään tuokin laite vain huvitti.

Niin, meillä on koiranleluna lehmän utareputki tai lypsyapu, mikä lie oikea termi.

Olin mökillä ihanien naiskavereitteni kanssa. Tietenkin joku mörökölli minussa märehti etukäteen että voi voi kun pitää matkustaa yhteensä kymmenen tuntia erilaisilla kulkuneuvoilla, mutta hah, vaikka viikonloppu onkin hirvittävän lyhyt aina, niin viisi tuntia sinne ja viisi takas, no probleemo, jokainen junanpenkillä hinkattu minuutti oli tämän reissun arvoinen.

Kun saa viettää edes pari päivää mukavien ihmisten seurassa, pois kotoa viehättävällä mökillä, niin ai että se on kuulkaa ihanaa. 
Syötiin hyvin, juotiin vielä hyvemmin. puhuttiin kamalasti ja parannettiin maailma ja la-iltana emännöintivuorossa ollut rouva M. yllätti meidät rapukekkereillä. Ravut tulivat ihan puskista, vaikka oikeesti ne olivat tulleet Rouva M:n anopin rapumerrasta samaisena aamuna. 

Rapupolot. En tiedä, teinkö opastuksesta huolimatta jotain väärin, mutta se määrä syömistä, mitä siitä elukasta irtos oli niin naurettavan vähäinen ettei mitään järkee. Siis joo, toki tiedän, ettei kukaan rapuja nälkäänsä syö ja rapujen syönnissä on tärkeintä kaikki muu oheisrekvisiitta, kuten snapsit ja koristelut ja juomalaulut jne. Mut silti, närkästyin rapukunnan puolesta kyllä vähän. Voishan sellaisen rapujuhlien kaltaisen juominkikoristeluhäppeningin kehitellä vaikka kukkakaaligratiinista. Ai ei vai? Nooo sardiineista? 
No ihan miten vaan, mutta sanotaanko nyt näin että en enää ihmettele, mikseivät rapujuhlat kuulu jokapäiväiseen ohjelmistooni.
Ja kivaahan tämä oli, en minä sillä. Erilaista ja minulle erikoista, kun olen tälläinen maksalaatikko-koulukunnan kasvatti. No hehe. 









Nyt on minulla puolet tämän kuun bileistä/juhlimisista suoritettu. Huh, saas nähdä miten wanha jaksaa. Oiskohan missään sellaisia biletysvalmentajia, jotka pirteinä toistaisivat valmennettavilleen vaan että jaksaa ja jaksaa ja jaksaa ja jaksaa ja vielä kerta ja jaksaa ja jaksaa, kerran vielä ja jaksaa-jaksaa-jaksaa-jaksaa. Hyvä ja nyt pieni tauko... Tsih. 

Eilen erosin osasta mökkiseuruetta Turun rautatieasemalla. Tietenkin olin vähän ryytynyt matkalainen, ja ajattelin junassa ottaa tirsat tai lukea pokkaria. Tavoista poiketen matkasin ainoana helsinkiläisenä, kun toinen meistä jäi kestoräkätaudin uuvuttamana kotiin huilimaan. 
Yritykseksi jäi sekä tirsat että lukeminen. Samassa vaunussa matkasi sellaiset pienet sisarukset, joilla toisella oli todella paha ovenavauspainikekriisi. Ja se kesti KOKO matkan Turusta Helsinkiin. Lapsi halusi painaa vaunun ovea auki kokoajan ja kaikki ne välit kun ovi ei auennut kolisevaan junanvälikköön, se penska huusi ja KOVAA. Matka jaksottui siis huuto-oven avaus- junanvälikkökolina- huuto- oven avaus- junanvälikkö-sykleihin ja että oli kivaa:) Mutta olin niin ryytynyt, etten lähtenyt täydessä junassa etsimään hiljaisempaa paikkaa. Ja olin niin mukavuuden kyllästämässä tilassa, ettei tuo nyt muutenkaan paljoa hetkauttanut. Ihmetyttää vaan lasten sinnikkyys. Ois aika hienoa löytää itselleenkin joku sellainen intohimon kohde, joka vuoksi jaksaisi huutaa ja mesota tuntikausia.

Nyt koitan keskittyä rakkaisiin klemmareihini. Hyvää viikonalkua kaikille.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Wanha lemmikki

Tervehdykseni klemmaroinnin ytimestä. 

Ihanaa kun on taas perjantai. Oikeastaan ehkä hyvä, ettei joka päivä ole perjantai, koska eihän tätä muuten osaisi arvostaa. Vähän sama kuin jos joulu olisi joka päivä. Hmh.

Eilen mulla oli paras ilta aikoihin. Eräs mieltäni painanut asia ratkesi parhaalla mahdollisella tavalla ja siinä samassa ratkeamisen lomassa sain vielä puhelun tyttäreltäni että hän tulee ex-tempore viikonlopun viettoon kotiin niin avot. Tosin, en itse ole kotona, paitsi tänään, mut ei se mitään :) Eläimet on ainakin parhaissa mahdollisissa käsissä kun eläintaiturimme tulee niitä kaitsemaan. 

Nukkumaankäydessäni olin hieman herkistyneellä tuulella, juurikin ton ratkenneen asian takia, niin aloin siinä sitten lässyttelemään koiralle. Jokainen lemmikinomistaja tietenkin tajuaa sen, että lemmikit kulkevat rinnallamme vain siivun elämästämme, mutta kun tämän pappakoiran siivu on jo 15 vuoden mittainen, niin onhan se tiedossa ettei hänellä enää kauhean montaa elinvuotta ole jäljellä. 

Ja tästä mulla sit tuli kauhea suru, vaikka muuten en asiaa mitenkään aktiivisesti ajattele. Koira on hyvässä kunnossa ikäisekseen. Se keksii jäyniä ja tyhjentelee roskiksia hyvien herkkumuonien toivossa. Se juoksee kuin villi orhi välillä sille päälle sattuessaan.Toisaalta välillä se on vanha hauras papparainen, joka ei näe enää kunnolla, saati kuule. Ei se enää hauku kun tulen kotiin.. paitsi pienellä viiveellä. Tosin ehkä sitä ei vaan kiinnosta, koska aina kun sen bestis, E-setä tulee kotiin, se kyllä haukahtelee vallan innoissaan. 

Mutta vaikka lemmikistä luopuminen on tuskaisaa, niin jos koira menee huonoksi ja sen elämänlaatu heikkenee, niin sitten se päästetään kyllä pois, väkisin ei siitä pidetä kiinni itsekkäistä syistä. Niin! 

Hmh, mulla ei nykyisin ole enää mitään asiaa tänne! Ennen aina oli kauheen tärkeitä asioita sivutolkulla. (eh he)  Kriisipalaverin paikka itsen kans. No meenpä sitten rakkaitten klemmarieni luokse tästä. 

Huomenaamulla lähden reissuun, nyt toivotan ihanaa viikonloppua kaikille.


Tuossa Iidan ottamassa kuvassa, jota en saa pienemmäksi, on tämä pappanappisilmä, tiibettiläinen zen-sohvatyyny.




 

torstai 6. syyskuuta 2012

Toiveikas torstai

Mahtava torstaipäivän toivotus täältä klemmareiden ihmeellisestä maailmasta.
***

Aika monesti olen kuullut naisista, jotka uhkailevat puolisoaan ulkoruokinnalla, sohvamajoituksella tai jollain muulla karmivalla rangaistuksella. Tämä uhkailu suoritetaan varmaankin usein silloin kun se armas puolisko on vaikkapa humalatilassa. Tai kuorsaustilassa. Tai perheriitatilassa. 

Itselläni ei eilen ollut mitään syytä uhkailla mistään syistä E-setää.

Aamulla en ollut lainkaan kartalla sen suhteen, että millä kokoonpanolla petini oli lastattu, kiinnitin ehkä enemmän huomiota kännykkääni, joka lukuisien torkkunappulapaineluiden päätteeksi ilmoitti minulle että "kamera on valmiustilassa". No kiitos vaan, just itten kuvaaminen mulla olikin heti aamulla klo 6 mielessä, olenhan aina silloin myös erittäin hehkeä.

Rappusissa kuulin, kuinka eteisen naulakon alta kuului aivan armoton kuorsaus. Voitte varmaan uskoa, kuinka aamutukkoiset aivoni kävivät kierroksilla, kun ihmettelin, että minkä ihmeen takia E-setä nukkuu naulakon alla? 
Heheeehe, se oli meidän vanha koira. Siellä se omassa pedissään kuorsasi kuin raavas mies täysillä. Kuorsaava sohvatyyny, mahtava keräilyharvinaisuus? Tiibettiläisen zen-olennon auditiivisia sielunmaisemia?
***

Kävin tuossa äsken VR:n sivulla tutkaamassa aikatauluja. VR on monille kiroilun aihe, ja syystäkin varmaan. Itse käytän niin harvoin junaa, että mulla ei ole oikein mitään suhdetta ko. laitokseen. 
Väkisinkin kyllä alkoi naurattamaan VR:n aikataulusivulla kun syötin määräpaikaksi Salon kaupungin, joka lie ihan tunnustettu kaupunki. Onhan siellä ollut Nokian tehdaskin ja kaikkee.
VR:n mielestä kohde oli väärä. Sitten syötin määräpaikaksi Turku. Sekin oli VR:n mielestä väärä. Yrittääkö VR nyt jotenkin vihjata mulle, että länsirannikon suuntaan älä Elma mene, mene vaikka itä-Suomeen. Koska kun huvikseni pistin määränpääksi Joensuun, niin se ei ollut väärä. 


Kolmen-neljän yrittämän jälkeen VR tajusi kuitenkin että Salo ja Turku ovat ihan oikeita määränpäitä ja sain asian hoidettua. Ihanaa.
Tutkailin mökkireissua varten aikatauluja. Toki tonne huristelis omallakin autolla, mutta sunnuntaina voi ajokunto olla vähän kintaalla enkä uskalla ottaa sitä kammottavaa riskiä, että emme pääse ajoissa kustannuspaikoillemme maanantaina. Se olisi kertakaikkiaan kauheaa ;)  

***

Kuinkahan paljon muuten ylenmääräinen ja jatkuva taustamelu, tässä tapauksessa katupora ja joku -jyskytin, aiheuttavat psyykkisiä, fyysisiä ja somaattisia oireita plus itkukohtauksia, raivokohtauksia ja naurukohtauksia?  Täällä hienolla Kaivarin alueella on vissiin joku nousukas alkanut lillumaan omissa egolimoissaan liikaa ja jotain helvetin jyskettä ja remonttia tossa on nyt pidetty viikkotolkulla. Rätätätä rätätätä rätätätätätä aamusta alkaen koko päivän. Joka päivä. Melkein kokoajan. Juuri nyt nää työmiehet lienevät lounastamassa ja hiljaisuus melkein soi korvissa. Jos aiheesta löytyy jotain varmaan tutkimustietoa, niin mä lähden himaan! Eikun tiedonetsintään. Olen ehkä vaarassa.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Virsiä ja kahvia

Onpas mulla ollut helkkarin rasittava päivä, mutta luulen että nyt tämä lähtee nousuun kun olen vihdoin kotona pieruverkkarit jalassa. 

Töissä oli ärsyttävää. Mitään ihmeempiä ei tapahtunut, mutta ne vähät mitä tapahtui, oli kaikki ärsyttäviä juttuja. No ei ihan kaikki, mut joo. 

Vaikka olen ihan hillitön kesäfani ja myöskin helteensietokykyni on hyvä, niin nyt voin sanoo että jumalaut että ärsytti kuumuuskin sisällä ihan hittonaan. Ilmankosteus on niin suuri että tuntui kuin oisi kietoutunut märkään haisevaan pyyhkeeseen. Ihanko tässä nyt vanhoilla päivillä pitää alkaa syksyä oottamaan? Näitä syksyn tunnettuja elementtejä, kuten villasukkia, sohvannurkkia ja käpertymisiä? En ehdi enkä halua! 

Iltapäivällä kahvihammasta kolotti vielä niin, että hyvä ettei koko purukalusto lentänyt silkasta kolotuksesta ulos ontelostaan. On meillä töissä kahvia tarjolla, mutta se on jotain niin hirvittävää kuraa, että olen mielummin ilman. En ole reiluusvastainen, mutta tää meidän duunin kahvi on jotain vitun reilusti tuotettua ja aivan saatanallisen pahaa telaketjuöljyä. 

Ajelin sitten kotiin _hyvä_ kahvi mielessäni. Olisin varmaan ajanut tästä syystä jopa ylinopeutta, ellei ihan hirvittävä ruuhka Itäväylällä olisi estänyt tätä. Arvatkaapa kuin paljon kiristelin niitä kolottavia hampaitani siinä ruuhkassa kökkiessäni? No paljon. 

Kun vihdoin pääsin kotiin, vapisin melkein kuin vanha nisti ja huhuilin: Kahvii, mama is home. Onneksi- siis todella onneksi- en ollut ehtinyt vielä riisua hikistä itseäni puolinakuksi tai muuta vastaavaa, koska kahvi oli loppu! OO ÄM GEE. Lähdin  vitutukseltani saman tien LähiLidliin, ja siellä onneksi oli kahvipapuja, sellaisia mä tartten hienoon kahvikoneeseeni. Tosin pavut ovat jotain täysin outoja.

Kun pääsin taas kerran kotiin ja riensin vaihtamaan vaatteita alakertaan, mukanani seurasi 16 kappaletta karvaisia pikkutassuja, jotka päättivät kaikki just sillä siunaaman hetkellä imitoida nälkäkuolleita, ja siinä olikin tekeminen, että pysyin tolpillani tässä karvavyöryssä. 

Mutta nyt on kaikki taas oikein hyvin, vaikka toi Lidlin kahvipapukahvi onkin aika pahaa... Lidlin Silitysapu on ehdottomasti parempi hankinta siis;) 

Olen ensi viikonloppuna lähdössä mökille ryskäämään neljän naisen kanssa. Siellä olkoot kuuma, kylmä, hiki, vapina tai ihan mitä vaan. Vaikka pahaa kahvia. Aion pitää hauskaa säässä kuin säässä. Ja nollaan kaikki tämän viikon rasittavuudet. 

Vanhat lukijani (ei iältään vaan ajaltaan) saattanevat muistaa entiset  skumppafestivaalit, joita vietin viiden naisen ja kahden miesorjan muodostamassa porukassa joka vuoden syyskuussa. Hmh, siis syyskuisin joka vuosi. Vuosittain syyskuussa. No tuli varmaan selväksi, valitkaa äidinkielellisesti paras vaihtoehto itse;)  Tämä perinne katkesi kun yksi skumppaaja sai aivoinfarktin. Ei tosin skumpanjuonnin takia.  Hän jäi kyllä henkiin, mutta skumppafestivaaleille hän ei koskaan enää kykene osallistumaan. No, tuskin  tää festarittomuus mikään elämänlaadun mittari on,  mutta onhan se ny kauheaa kun ei hän pysty paljon mihinkään muuhunkaan. 

Tämän ens viikonlopun reissun teen neljän ihan muun naisen kanssa. Tämä on kolmas kerta tänä vuonna kun kokoonnumme kaikenlaisen hauskanpidon merkeissä. Ihanaa! Viikonloppu on vaan harmillisen lyhyt aika tähän, mutta ei se mitään kun sen tietää. 

Loppuun haluaisin kertoa yhen jutun, joka mua vaan jaksaa naurattaa aika ajoin.
Yksi lasteni kaveripoika luuli ihan tosissaan, että nk. Titanic-virsi on se My heart will go on. Muahah. 

 

tiistai 4. syyskuuta 2012

Tiistai jo kohta mennytkin on

Tiistain alkuiltaa. 

Käsittämätöntä, että taas on tiistai. Just oli viime tiistai ja nyt jo tämä tiistai ja kohta jo myös ensi tiistai ja joulu. 

Istun mahdollisimman pitkään käsieni päällä, etten ala hössöttämään ja kirjoittamaan joulusta. Tänään se on helppoa kun kärpäset lentelee ja ampiaiset sinkoilee, mutta oottakaapa kun päivät synkistyy ja kylmenee, niin minätäti tunnen nenässäni jo jouluisan tuoksahduksen. Kyllä näin on. Anteeksi siitä, tiedän että jouluhulluuteni ärsyttää monia. 

Mutta sitä ennen voisin olla vaikka ihan yleis-elma-sekopää-klemmaroitsija.  

Melkein yhtä hassulta kuin joulusta puhuminen kesäkeleillä kuulostaa se, että hirvittävän moni on kaatunut petiin hillittömän syysflunssan takia. Ymmärtäisin, jos vesiräntää vihmoisi ovista ja ikkunoista ja lämpötilat ois radikaalisti kylmemmät. Mistä flunssat tietää kalenterin, eli että haa, nyt on syyskuu, iskempä? 

Mun sisäinen syysflunssakalenterini on näköjään offline-tilassa, koska en koskaan enää nykyisin sairasta. En ole tästä yhtään tietenkään pahoillani, paitsi ehkä ihan vähän silloin, kun töissä tulee ryysistilanteita, jotka  "kyllä Elma hoitaa". Että voikun sillä Elmalla oiskin hyvä syy jäädä vaan himaan ja jättää asiat jonkun toisen Elman hoidettavaksi. Mä olen nimittäin kyllä niin korvaamaton. Not. Älkää luulko että luulen asiain näin olevan.  

Facebookissa näyttää olevan joka toisella linkkinä uutinen, jossa se tytärtään kuoliaaksi kiduttanut kauhufaija on hakattu vankilassa.

Vankiloissahan on kai aina ollut joku kirjoittamaton sääntö, että lapsiin millään tavoin sekaantuneet ovat sitä alimmaisista alinta kastia ja niinhän ne ovatkin. Monet varmaan muistavat  kamalan Jammu-sedän? Sitähän jouduttiin suojelemaan, ettei ois päässyt päiviltään vankilassa. Mun mielestä toi on jotenkin nurinkurisen omituinen kuvio että huh huh. Siis toi suojeleminen. 
Mulla ei ole tuosta asiasta mitään muuta sanottavaa. En pysty kykenemään sanomaan mitään. 

Eikä mulla oo mistään muustakaan nyt mitään sanottavaa. Vaikka kuinka miettisin. 

Loppukevennykseksi kuva, kun leikittiin hienoja. Eli skumppalasit ja parfyymit sävysävyyn, tietty ;)




maanantai 3. syyskuuta 2012

Helsingin epasanomat

Aivan  hyvää maanantaita vaan kaikille!

Olen tässä pitkään pähkinyt että miten aamuni sujuvat nykyisin niin jouhevan mukavasti. Aamutoimiin menee tosi vähän aikaa, vaikka ennen niihin meni aika paljon aikaa. En siis  mitenkään ole tästä tilanteesta pahoillani, mutta olen välillä ihmetellyt että kuin sairaan nopee must on tullutkaan. 

Sitten tajusin! Meille ei tule enää Hesaria. Minulle nimittäin kävi hesari-onnettomuus kesällä. Hesarin lasku oli unohtunut maksaa ja sitten sieltä tuli kaksi laskua: maksa jo toimitetut lehdet ja peru tilaus tai maksa jo toimitetut lehdet ja jatka tilausta. 
Enhän minä nyt mitään laskujen selityksiä lue, niin totta munassa maksoin sen halvemman laskun ja siihen monivuotinen yhteiselomme sitten päättyi. 

Kesä nyt meni ilman hesaria. Ehkä parempikin ettei se tullut laatikontukkeeksi kun sitä ei aina oltu tyhjentämässä. 
Nyt kaipaan hesaria vimmatusti, mutta nämä nopeet aamut ovat kyllä kanssa mukavia. Ja nyt mulla on kauhee ristiriita, että jatkanko välirikkoamme vai enkö jatka. Siis kauheeta. 

Kauhea oli viime yökin, yök. Olen todella hyvä nukkumaan, mutta joskus sitten käy niin että näen niin kummallisia unia että heräilen niiden takia. Älkää peljätkö, en todellakaan ala selostelemaan tässä unieni sisältöä, koska oon sitä mieltä että toisten unet ovat yks epäkiinnostavimpia asioita tässä maailmassa. Mutta tiedättekö tunteen- uni ei ole painajainen, mutta sen tunnelmassa on jotain painostavaa ja ahdistavaa että siihen herää ja herätessään huokaisee että huh huh onneks se oli vain unta. 
Vähän tollanen reikäinen yö + maanantai = hysteerisesti joka ikiselle asialle hihittelevä Elma. Työtoverit varmaan luulevat että olen kännissä. Tai jotain. Ei se mitään, rai rai. 

Tänään on merkityksellinen päivä. Tyttäreni Suomen lapinkoira täyttää kahdeksan vuotta ja  Urho Kekkonen täyttäisi 112 vuotta jos eläisi.
Alla kuvat sankareista, arvatkaa kumpi on kumpi. (toisen kuvan ottanut tyttärein mun). 

 


sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Elman keittiössä

Hyvää iltaa.

Ajattelin olla reilu, ja jakaa teille aivan mahtavan kulinaarisen ruokajutun. 

Nähkääs, kun on hieman päivä jälkeen -tiloissa, niin mieliteot ovat sen mukaisia. 

Alkoi tekemään ihan hillittömästi mieleni lättyjä. Tämänsuuntaiset mieliteot ovat juuri niitä omimpiaan kaatamaan vähähiilarisen dieettini, jota taas olen koittanut tässä hikipinkomaisesti noudattaa. 

Ei hätää! Netti on täynnä kaikenlaisia ohjeita, ja melkein mistä tahansa ruuasta saa tehtyä vähähiilariversion. Netin ohjeet olivat vaan minun päivä jälkeen- tilaani nähden aivan liian kummallisia, mitä edes on joku psyllium? Tai papujauho?

Päätin soveltaa. Vatkasin kulhossa munia, sekaan heitin kaikkea mitä nyt ikinä keksin. Taikina näytti ihan taikinalta, jee!
Valurautaiseen lättypannuun lätkäsin joka pesään voita ihan kunnolla.
Vaan eipä ne lätynryökäleet suostuneetkaan kääntymään siveästi pannulla. Lopputuloksena edessäni murjotti neljä koiransyömän näppylähanskan näköistä taideteosta. 

Söin ne suoraan pannusta. Makuelämys oli.. no sanotaan nyt, että olen parempiakin lättyjä elämässäni syönyt.

Lopun taikinan paistoin teflonpannussa, tarkoitoksenani oli tehdä yksi virtaviivaisen tyylikäs iso lätty. 
No ei sekään suostunut kääntymään suosiolla, vaikka olin teflonpannuunkin heittänyt nokareen voita paistamista varten. 
Päädyin hajoittamaan koko rakenteen, jonka seurauksena lätystä tuli koiranoksennusta muistuttava kasa paistunutta munaseosta. 

En antanut tämän vision mitenkään hämätä itseäni, hoin vaan mielessäni vanhaa sananlaskua: moni kakku päältä kaunis jne. Kippasin tämän munamöhjön lautaselle, päälle marjoja ja ripaus steviaa. 

Pistin silmät kiinni ja aloin lappamaan mönhä-marjamuhennosta suuhuni ja ai et oli maukasta. Siis ihan oikeesti, ei nyt ehkä mitään kulinaarin huippua, mutta ajoi tarkoituksensa. Lätynhimo meni- ehkä jopa ikuisiksi ajoiksi. 

Elman keittiössä osio loppuu tähän ja jatkuu kaupungin sykkeeseen, jossa eilen siis olin. 

Sen kerran kun ihan Elma-sedän kanssa lähdemme isolle kirkolle, niin sinnehän sitten huristetaan taksilla. Jumalaut se on kallista hommaa. Anteeksi mummouteni, mutta jossain asioissa muunnan vieläkin jotkut rahasummat markoiksi. Markka-aikana oli minun suurin bilekauteni ja taksillasuhailukauteni, mutta voin taata, etten pulittanut itä-helsinki-keskusta matkasta taatusti lähellekään lähes kahtasataa markkaa. Herranen aika. 

Oli ihanaa tavata vanhoja kavereita. Vanhojen kavereiden kanssa voi olla pitkäkin väli kun tavataan, mutta mitään hämmentäviä hiljaisia hetkiä ei taatusti tule. 

Tänään kun aamulla heräsin, meinasin alkaa sättimään E-setää, kun oli holtttomasti jättänyt vaatteitaan sohvalle lojumaan, vaikka just eilen vaivalla siivosinkin. Lähestyin vaatteita kädet lanteilla ja Justiina-ilme kasvoilla, kunnes tajusin että herranjesta, vaatteet liikkuvat. No se olikin esikoispoikaseni, joka oli tullut tänne yöpymään ja päätynyt sohvalle nukkumaan. Hyvä etten ollut ihan aito Justiina, ja mennyt kaulimella koulimaan vaatekasaa. 

Nyt menen jonnekin tekemään- en mitään.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Kohtuuttomuus kaikessa

Nyt aaltoja, voltteja ja näköispatsas minulle. Kello on hädintuskin 13 (bloggerin aika varmasti näyttää jotain muuta) ja olen jo siivonnut! Minä!

Eihän täällä kukaan muu sotke nykyisin kuin minä ja E-setä, mutta joku tätä meidän lisäksemme sotkee aivan taatusti. Syyttäisin talonmiehen akkaa, jos tässä taloyhtiössä sellainen olisi. 

Lasteni mielestä minun huonoin ominaisuuteni on kärsimättömyys. Pitänee paikkaansa, mutta on yksi asia, jossa tämä piirre saa minussa aikaan megalomaanisen totaaliprimitiiviraivarin. Ja se on se jos imuri ei toimi niinkuin haluaisin. Jumalauta, ensin potkin laitetta, sitten irrotan siitä letkun, sitten käyn polttamassa askin röökiä, sitten laitan letkua imuaukkoon sekä oikein- että väärinpäin, kun en voi tietää missä kohtaa letkua mahdollinen tukos on, sitten juon pullon viinaa ja työnnän imuriin rumpukapulaa, lakaisuharjan vartta jne. sit meen taas polttamaan askin röökiä ja kiroan tietenkin kaikken vaiheiden aikana kuin turkkilainen. 

Ihme ja kumma,aina se hemmetin vehje on alkanut lopulta imemään niinkuin minä haluan, eikä laiskasti kuin sunnuntaiaamu, kuten imuri haluaisi. Saakeli, mulle ei vittuilla! ;) 

Nyt on syyskuu, ja heti tuolla ulkona on aavistuksen syksyisempää kuin eilen. Oikeasti, eilen tähän aikaan oli kuuma ilma, nyt ei ole yhtään kuuma ilma. Tosin eilen laukkasin keskellä Tehtaankatua katutöiden seassa kauhealla kiireellä kukkakauppaan, eli voi tietty olla että ulkona oli pakkasta ja vain mulla oli kuuma. Tai akuutti menopaussioire kesken menon. 

Äsken kun vatkailin pyykkejä, niin mietin samalla tietenkin että mitä ihmettä laitan päälleni illan rientoihin. Tänään kun on tämän syysbilekuun eka bile. Usein käy niin, että vaikka olen vehdannut ja rehannut ylleni ties minkälaisia virityksiä, niin kaikista kivointa on ihan normikuteissa. Kun ei yritä mitään erikoista, ei ilta mene esim. alasvaluvia sukkahousuja nostellessa tai persvakoon kaivautuvia kalsareita nykiessä. 

Mutta aatelkaapa miten helppoa (joskin tylsää) elämä olisi, jos ihmisillä ei olisi lupaa omistaa kuin kaksi vaatekertaa, ja nekin olisivat identtiset keskenään. Ihmisten ulkoisia ominaisuuksia voisi määritellä "se on se vihreepaitainen", tai se on se jolla on oranssit housut. Toki nämä määritelmät sopisi moniin ihmisiin, mutta niinhän se menee nytkin. "se on se pitkätukkainen kierosilmäinen nainen jolla kasvaa parta". Sopii tosi moniin tuokin! 

Kuten huomaatte, mulla on välillä ihan tosi dorkia ajatuksia. Joskus leikin sellaista "entä jos"- ajatusleikkiä. Kun äidistäni tuli yksinhuoltaja, me muutimme pohjoisesta etelään ja asetuimme pienen mutkan kautta itä-helsinkiin. Entä jos äiti oiskin päättänyt että jäämme ensimmäiseen etelänkohteeseemme, Kannelmäkeen? Missä mahtaisin nyt olla, jos näin olisi käynyt. Sehän on siis aivan selvä, että en tässä ainakaan, en todellakaan ainakaan usko. Nämä eivät ole mitään sellaisia jossitteluja, että voi helvetti oispa niin tai näin, vaan tosiaan sellaista ajatteluleikkiä vaan. En koskaan päädy mihinkään noissa, koska en osaa ajatella, enkä myöskään kaipaa minkään muunlaista elämää kuin tämä mitä nyt juuri elän. 

Puntaroin tässä, että olisinko raggari, ja ottaisin vähän punaista viiniä samalla kun restauroin naamaani. Mutta tulin siihen tulokseen että en. Olen hieman kohtuuton tietyissä asioissa. Minulle lasi viiniä on täysin tuntematon käsite, ellen sitten ole jossain vieraassa paikassa, jossa minulle tarjotaan vain se lasillinen viiniä. Mutta jos pystyn itse vaikuttamaan viininannosteluun, niin ei se siihen lasilliseen jää, never. En halua mennä tapaamaan vanhoja kavereita hirrveeshä kännishä. Ja mitä Elmasetäkin sanoisi kun kohta tulee tuolta jostain sonera stadikalta kotiin, jos vaimo sekoilis kännissä.  No voin kyllä sanoa, että ei se sanois mitään, ehkä nauraisi vaan. Hänellä on yhtä omituinen huumorintaju kuin minullakin nääs.
Tämä kohtuuttomuus pätee myös karkkiin. En ymmärrä ihmisten luonteenlujuutta ja taitoa säilyttää esim. kolme kuukautta yhtä suklaalevyä kaapissa pahan päivän varalle. Minä hotkaisen koko levyn yhdeltä istumalta, ja vaikka viimeisten palojen kohdalla meinaa tulla yrjöt, niin eikun sisään vaan. 

Koska tämän blogin anonyymiteettiys on ihan hakusessa ja melkein voisin kirjoittaa tätä omalla nimellä, niin tuohon loppuun kaks facebookista itseltäni pöllimää kuvaa minusta.
Eläkööt suoristusrauta. (erilaisten juomatölkkien esiintyminen kuvissa on a) kuvanottohetkellä ajankohtainen insidetsoukki b) kaksoisleuan peittämistä varten. 




Heips ja kivaa lauantaita kaikille.