Jos en olisi työelämässä, niin yksi niistä hetkistä, jolloin kadehtisin työssäkäyviä olisi hetki, kun työviikko on takana, töistä on tultu kotiin ja vaihdettu farkut verkkarihousuun.
Koska jos pitäisi viikon normielämän vakiotähtihetkiä listata, niin juuri tuo em. hetki saattaisi nousta aika korkealle. Koko viikonloppu vielä edessä, työviikon rasitteet takana ja kaikki kiva vielä eessä.
Tänään kun vielä sattui olemaan todellinen "olen elma ja olen jokapaikan höylä"- päivä, niin tätä hetkeä osaa arvostaa vielä moninverroin.
***
Jätin tuon tekstin muljumaan tuonne luonnostilaan ja nyt on muutamia tunteja mennyt eteenpäin, mutta fiilis on edelleen ihan mahti.
En tiedä, kuinka ärsyttävää ihmisistä on se, jos kertoo olevansa onnellinen. Tai tyytyväinen tai että fiilis on mahti. Mutkun mulla ei ole mitään syytä olla onneton, tyytymätön tai epämahtifiiliksinen.
Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että eläisin jossain harhaisessa kuvitelmassa, että maailmassa ois kaikki hyvin tai että itsellä ois kaikki aina ihan hyvin ja niin eespäin, tajuannette.
Jos näitä jonninjoutavia jorinoitani nyt joku lukee, niin haluaisin mielipiteenne siitä, että voiko onnea opetella kirjoista? Jostain "oppikirja onneen"- teoksista? Tänään näin jossain linkin johonkin "tuleppa nyt onnelliseksi siitä"- neuvoihin ja kyllä nauratti. Tämänkin linkin ohjeiden takaa löytyi ihan itsestäänselvyyksiä. Eli oma kantani onnen opiskelusta jonkun toisen ihmisen opettamana- hoh hoijaa.
Juuri nyt tuossa taustalla mölisee tämä tosi tv-sarjojen äiti, isä, syöpä ja isoveli, eli Big Brother. Ei nimittäin nappaa koko formaatti enää juurikaan. Kauheeta mölinää ja joku robotti päiväkirjamiehenä? Hoh hoijakkaa. Ihan kuin himaani ois tupsahtanut läjä teinejä älämölöämään. Ainoa hyvä puoli tässä on se, että nämä teinit saa vaikenemaan kaukosäätimestä.
Tuskin edes muistan aikaa, kun täällä mölisivät tursaat. Ne jotka ovat viihtyneet pitempään täällä tatamilla, muistanevat tursaat. Se oli yleisnimitys lasteni kavereista, lähinnä poikaseni poikapuolisista kavereista. Nyt ne kaikki on jo ihan miehiä, niillä on lapsia ja vaimoja ja asuntolainoja sun muuta aikuismaista. Niin se aika vaan menee kun on mukavaa.
Tässä nyt ei ollut taaskaan päätä eikä häntää, ei alkua ei loppua ei kiirettä ei hoppua. Johtuu ehkä siitä, että aloitin tämän kirjoittamisen viideltä iltapäivällä ja lopetan puoli 11 illalla. Tai jotain.
Öitä kullekin.
perjantai 31. elokuuta 2012
torstai 30. elokuuta 2012
Molskis ja loiskis
Molskista, sanoi Eemeli. Muistaakseni ainakin. Siis sanoi. Siis Eemeli. Siis noin.
Eilen oli kipeäksi tulemisen olo, vaan eipä ole enää, jihaa. En voi siis vääntää tänne raporttia kaikista mahdollisista kolotuksistani, ja sehän teitä tietenkin sankoin joukoin harmittaa.
Päänahkani saattaa tosin olla täynnä pieniä reikiä, mutta se on jo niin jokapäivästä etten ees ajattele asiaa. En ole joutunut haulisateeseen, en ottanut akupunktiohoitoja, enkä törmännyt pää edellä siiliin. Vaan omistan kissan. Tai onhan niitä kolme, mutta rei'itetty nahka on vain yhden yksilön syytä tai ansiota. Syyllisen kuva asettui tuonne kulmaan, vaikkei pitänyt. No olkoot.
Tämä yhdeksänvuotias sankari asettuu joka ilta pääni taakse tyynylleni makaamaan. Siinä hän sitten aloittaa senpäiväisen (tai noh, iltaisen) vatkauksen tassuillaan, kun hän "leipoo" päätäni. Hänellä oli vähän pitkiksi kasvaneet kynnet, ja tästä johtuen pääni lie reikiä täynnä. Tässäkö selitys sille, että asiat ei tahdo pysyä mielessäni ja mielihän sijaitsee vissiin päässä? Haa, kaikelle löytyy siis selitys.
Tuossa alemmassa kuvassa tyttäreni puuhkahännät, harmaat kissat, oma muhkea Olavini ja pupu. Molemmat tällä sivulla esiintyvät kuvat ovat tyttäreni ottamia.
Työviikon työtunnit ovat kahden käden sormilla laskettavissa ja viikonloppuna korkkaantuu syyskuun bileputki. Korkkaantuu siis ihan kirjaimellisesti, tsir, narsk tai joku muu korkinaukaisuun viittaava ääniefekti tähän. Tsih.
Tuollahan on vielä ihan terassikelikin. Vaikka olen niin kesäihminen kuin olla ja voi, niin aina jossain siinä vaiheessa kun lomat loppuvat ja koulut alkavat jne. heitän jonkunsortin jäähyväiset kesälle. Tämä ei siis tarkoita sitä, että kaivan karvahatun kaapista mutta sanotaan nyt näin, että olen valmis kohtaamaan syksyn, vaikken sitä odotakaan. Ja kun olen psyykannut itseni syksyyn, niin jos se ei tulekaan niin olen että mitä häh. No joo, menipä vaikeeksi ja käsittämättömäksi. En ehkä itekkään tajua mitä yritin selittää.
Ennenkuin alan taas kehumaan silitysapusuihketta, niin lopetan. Aurinkoista torstainjatketta!
keskiviikko 29. elokuuta 2012
Syyskiireitä tai ei
Heips.
Syksyähän pidetään usein jonkunlaisena pellossa eläneen ihmisen uutena alkuna. Syksyllä sulatetaan kesäkilot ja jatketaan pieleenmenneitä laihdutusprojekteja. Syksyllä aloitetaan jumppa, humppa ja zumba. Syksyllä ilmoittaudutaan työväenopiston kurssille, kansalaisopiston kurssille ja vaikka minne. Syksyllä tehdään kaikki mitä ei koko vuonna ole saanut tehdyksi. Syksyllä ollaan täynnä energiaa ja onnistumisia, kun ei oo enää niin kuumakaan ja mitä nyt kaikkea mahtavaa.
Radiossa puhuttiin aamulla tälläistä:
Luonto ja eläimet, joihin me ihmisetkin osana kuulumme, rauhoittuvat syksyllä ja valmistautuvat horrokseen/talviuneen. Ja nekin yksilöt, jotka pysyttelevät hereillä, toimivat matalammalla profiililla kuin muina vuodenaikoina.
Ihminen toimii siis aivan eri tavalla kuin kaikki muu eläväinen tässä luomakunnassa. Olisiko tässä mahdollinen syy kaikenmaailman kaamosmasennuksiin sun muihin, mehän toimimme ihan luonnonvastaisesti!
Eiks enää tarvi ollakaan huonossa omassatunnossa siitä, että itse tykkään KOTOILLA just syksyllä ja talvella. Muina jäljellejäävinä vuodenaikoina voi sit kiroilla kun laihtuminen ei suju yhtään sen paremmin kuin zumbakaan. Heh he.
No mutta että tällästä.
Mä oon ehkä kipeeksi tulossa. Menen ehkäisemään sitä sohvannurkkaan. Murjottaminen sohvannurkassa auttaa kaikkeen. Kokeilkaa vaikka.
Syksyähän pidetään usein jonkunlaisena pellossa eläneen ihmisen uutena alkuna. Syksyllä sulatetaan kesäkilot ja jatketaan pieleenmenneitä laihdutusprojekteja. Syksyllä aloitetaan jumppa, humppa ja zumba. Syksyllä ilmoittaudutaan työväenopiston kurssille, kansalaisopiston kurssille ja vaikka minne. Syksyllä tehdään kaikki mitä ei koko vuonna ole saanut tehdyksi. Syksyllä ollaan täynnä energiaa ja onnistumisia, kun ei oo enää niin kuumakaan ja mitä nyt kaikkea mahtavaa.
Radiossa puhuttiin aamulla tälläistä:
Luonto ja eläimet, joihin me ihmisetkin osana kuulumme, rauhoittuvat syksyllä ja valmistautuvat horrokseen/talviuneen. Ja nekin yksilöt, jotka pysyttelevät hereillä, toimivat matalammalla profiililla kuin muina vuodenaikoina.
Ihminen toimii siis aivan eri tavalla kuin kaikki muu eläväinen tässä luomakunnassa. Olisiko tässä mahdollinen syy kaikenmaailman kaamosmasennuksiin sun muihin, mehän toimimme ihan luonnonvastaisesti!
Eiks enää tarvi ollakaan huonossa omassatunnossa siitä, että itse tykkään KOTOILLA just syksyllä ja talvella. Muina jäljellejäävinä vuodenaikoina voi sit kiroilla kun laihtuminen ei suju yhtään sen paremmin kuin zumbakaan. Heh he.
No mutta että tällästä.
Mä oon ehkä kipeeksi tulossa. Menen ehkäisemään sitä sohvannurkkaan. Murjottaminen sohvannurkassa auttaa kaikkeen. Kokeilkaa vaikka.
tiistai 28. elokuuta 2012
Joulukakka sun muuta
Työergonomian maailmanmestari E. Täti täällä vaan huomenta.
Tässä hieman kaikkia varmasti todella paljon kiinnostavaa vaivaraporttia. Eilen juili pään vasuria puolta ihan hittona. Niska oli jumissa ja juilinta säteili mm. korvaan! Tietenkin ensin tuli mieleen aivokasvain, aivoverenvuoto tai joku muu "pikkuvaiva".
Tänään kun saavuin työpaikalleni vielä hieman juntturoivan niska-korva-kroppani kanssa niin tajusin, että vaikka on viikonpäivistä tyhmin, eli tiistai, niin voin kyllä heittää kaikki aivoperäiset sairauspelot mielestäni ja siirtää näytön paikkaa. Siis näinkin yksinkertaisesti voi joskus joku asia ratketa. Olen siis istunut jotenkin pää kenossa kroppaani nähden jos katson tietsikan näyttöön. Tälläinen vaiva tällä kertaa.
Jos nyt jatkan työperäisellä kerronnalla niin tänään töissä sattui kyllä vuosimiljoonan huutonaurukohtauksellisin tapaus. (sori muuten kaikille fb-kavereille, te "kuulette" mun jorinat moneen kertaan.)
Wanha ja pahalta haiseva mies astui konttoriimme ja kertoili siinä sitten kuinka hänet on "tästä talosta" aikoinaan viety jonnekin lastenkotiin, koska hän on sotalapsi. Jotain muutakin hän siinä höperteli. Minä vastailin minkä kykenin, mutta lähinnä kommunikaatiomme oli ukon höpinää ja minun hymistelyä ja muka-herttaista-hymyilyä.
Kunnes tämä ukkeli kysyi minulta: "olittekos te rouva täällä töissä vuonna 1940?". Siis... sisäinen huutonauru, nieleskely, hikotus, pyörrytys, yskänkohtaus ja kutka!
Toivottavasti ukkeli oli tosi höppänä, tai sitten mulla on Ralf Nordströmille (tai joku sellanen) pikaista kriisiasiaa.
**
Olen valveutunut kuluttaja, ja lähetin juuri palautetta Hills eläinruokafirmalle. Meidän vanhin kissa täytti just 9 ja hän on koko ikänsä syönyt Hillsin tiettyä nappularuokaa, koska hänellä todettiin vauvana ruoka-aineallergia. Allergia voi tosin olla poiskin jo, mutta ei tuolle oikein kelpaa mikään muu. Kaksi muutakin kissaa syö samaa ruokaa, koska ei musta vaan ole miksikään kissojen suurtalousemännäksi ja nappuloiden vatkaajaksi.
Nyt oli kissanruokatehtaalla menneet kissat ja koirat sekaisin, ja norminappuloiden seassa oli hehtaarikokoisia kuivia pallukoita, kun nämä normit ovat aika rasvaisia. Valitinpa kun löysin palautelomakkeen, ja nyt innolla ootan koska Hillsin rekka tuo rekallisen nappulapusseja korvaukseksi tästä hyvästä.
**
Eilen kun istuttiin omalla pihalla, niin tyttäreni havaitsi puutarhatuolin alla kakkapökäleen. No sekään ei tosiaan oisi mikään ihme meidän pihalla. Mutta _liikkuva_ kakkapökäle on. Pökäle otti Ritolat, kun kissa meni viereen sitä toljottamaan.
Elma-setä harrasti poikasena perhostenkeräilyä, ja hän tiesi heti kertoa, että kyseessä on horsmakiitäjän (perhoslajike) toukka. Jonnekin se katosi, ja olen ihan tyytyväinen, että oma sänkyni on eri kerroksessa kuin piha....
Hehän ovat kuin kaksi marjaa:
Horsmakiitäjän toukka Mr. Hankey, joulukakka
Lopetan eläin- ja ihmismaailman kuulumiset tähän.
Vapisevin terveisin Elma, klemmarinlajittelija jo vuodesta 1940.
Tässä hieman kaikkia varmasti todella paljon kiinnostavaa vaivaraporttia. Eilen juili pään vasuria puolta ihan hittona. Niska oli jumissa ja juilinta säteili mm. korvaan! Tietenkin ensin tuli mieleen aivokasvain, aivoverenvuoto tai joku muu "pikkuvaiva".
Tänään kun saavuin työpaikalleni vielä hieman juntturoivan niska-korva-kroppani kanssa niin tajusin, että vaikka on viikonpäivistä tyhmin, eli tiistai, niin voin kyllä heittää kaikki aivoperäiset sairauspelot mielestäni ja siirtää näytön paikkaa. Siis näinkin yksinkertaisesti voi joskus joku asia ratketa. Olen siis istunut jotenkin pää kenossa kroppaani nähden jos katson tietsikan näyttöön. Tälläinen vaiva tällä kertaa.
Jos nyt jatkan työperäisellä kerronnalla niin tänään töissä sattui kyllä vuosimiljoonan huutonaurukohtauksellisin tapaus. (sori muuten kaikille fb-kavereille, te "kuulette" mun jorinat moneen kertaan.)
Wanha ja pahalta haiseva mies astui konttoriimme ja kertoili siinä sitten kuinka hänet on "tästä talosta" aikoinaan viety jonnekin lastenkotiin, koska hän on sotalapsi. Jotain muutakin hän siinä höperteli. Minä vastailin minkä kykenin, mutta lähinnä kommunikaatiomme oli ukon höpinää ja minun hymistelyä ja muka-herttaista-hymyilyä.
Kunnes tämä ukkeli kysyi minulta: "olittekos te rouva täällä töissä vuonna 1940?". Siis... sisäinen huutonauru, nieleskely, hikotus, pyörrytys, yskänkohtaus ja kutka!
Toivottavasti ukkeli oli tosi höppänä, tai sitten mulla on Ralf Nordströmille (tai joku sellanen) pikaista kriisiasiaa.
**
Olen valveutunut kuluttaja, ja lähetin juuri palautetta Hills eläinruokafirmalle. Meidän vanhin kissa täytti just 9 ja hän on koko ikänsä syönyt Hillsin tiettyä nappularuokaa, koska hänellä todettiin vauvana ruoka-aineallergia. Allergia voi tosin olla poiskin jo, mutta ei tuolle oikein kelpaa mikään muu. Kaksi muutakin kissaa syö samaa ruokaa, koska ei musta vaan ole miksikään kissojen suurtalousemännäksi ja nappuloiden vatkaajaksi.
Nyt oli kissanruokatehtaalla menneet kissat ja koirat sekaisin, ja norminappuloiden seassa oli hehtaarikokoisia kuivia pallukoita, kun nämä normit ovat aika rasvaisia. Valitinpa kun löysin palautelomakkeen, ja nyt innolla ootan koska Hillsin rekka tuo rekallisen nappulapusseja korvaukseksi tästä hyvästä.
**
Eilen kun istuttiin omalla pihalla, niin tyttäreni havaitsi puutarhatuolin alla kakkapökäleen. No sekään ei tosiaan oisi mikään ihme meidän pihalla. Mutta _liikkuva_ kakkapökäle on. Pökäle otti Ritolat, kun kissa meni viereen sitä toljottamaan.
Elma-setä harrasti poikasena perhostenkeräilyä, ja hän tiesi heti kertoa, että kyseessä on horsmakiitäjän (perhoslajike) toukka. Jonnekin se katosi, ja olen ihan tyytyväinen, että oma sänkyni on eri kerroksessa kuin piha....
Hehän ovat kuin kaksi marjaa:
Horsmakiitäjän toukka Mr. Hankey, joulukakka
Lopetan eläin- ja ihmismaailman kuulumiset tähän.
Vapisevin terveisin Elma, klemmarinlajittelija jo vuodesta 1940.
maanantai 27. elokuuta 2012
Elokuun viimeinen työviikko
Terveiseni työpaikalta klemmareiden äärestä.
Minusta on tullut wanha ja seesteinen. Vai millä muulla muka on selitettävissä se, että minusta töihintulo ei tunnu kamalalta edes maanantaisin. Ja jos aamuisin on jotain erityistahmailua, se tapahtuu yleensä aina tiistaiaamuisin. Aina! Ja varmaan nyt joku ajattelee, että kai ne tiistaiaamun tahmailut nyt tapahtuukin aina tiistaisin, kun olen psyykannut itseni niin. Emmää kyllä oikeesti psyykkaa itteeni juoksemaan puolinakuna pitkin pihoja kissaa pyydystämässä tai muuta yhtä hohdokasta. Ihan varmana en.
Mulla on käynyt sillä tavalla hyvä tuuri, että vaikka nyt työntekeminen ja työssäoleminen ei todellakaan läheskään aina ole mitenkään ihanaa, niin työkaverit ja työyhteisö on. Mut yllätettiin tänä aamuna lahjalla parin työkaverin toimesta ja luulenpa että tästä yllätyksestä koitui alkusysäys sille, että tästä viikosta tulee varmasi ihan ihana. Tollaisia noi mun työkaverit just on. Ne osaa yllättää, ja vieläpä positiivisesti.
Vaikka haaveilen jo eläkepäivistä, jolloin voin alkaa alkaa täysipäiväiseksi Eleanor Abernathyksi (Simpsoneiden Crazy Cat Lady), niin täytynee olla vaan tyytyväinen että on työpaikka, työkyky ja hyvä työyhteisö. Ja saahan tästä muutaman toimintatonninkin korvikkeeksi kuukausittain. Ai niin, palkastapuhuminen on tabu, klup.
Tuossa on kuva hullusta kissanaisesta. Minusta tulee tuollainen wanhana. Tai sanotaanko nyt näin että vanhempana.
Jouhevana aasinsiltana kissanaisesta lentomuurahaisiin.
Joka vuosi näihin aikoihin ne alkavat ilmiintyä kotiimme. Aina samasta paikasta lattialistan alta. Ihmeellisintä tässä on se, että tämä paikka ei ole ulkoseinä. Lymyääkö ne kaikki väliajat jossain talon sisuksissa? YÖK kuvottavaa!
No oli miten oli, ne änkeevät kai vähän fiiliksestä riippuen joko alakerran aulaan tai seinän toiselle puolella saunan pesuhuoneeseen.
Minä en koe eläinrakkautta sitten niin yhtään tuollaisia kutsumattomia elukoita kohtaan. Pesuhuoneen puolelle päätyneet lentomulkut (sanoin ton tahallani, mulkkuja ovat ne) kokevat hukkumiskuolon. Eilenkin ruiskin suihkulla kuin mikäkin palomies from hell ja katselin kun murkut valahtivat viemäriin. Aulan puolelle päätyvät murkut kokevat imurikuoleman. Mitään Raidia tms. kun en viitsi alkaa suihkuttelemaan, kun on noita kutsuttuja elukoita, siis koira ja kissoja. Naapureillakin on näitä lentomurkkuja, joten kai tässä pitää alkaa varautumaan, että koko talo vielä joku hirvee päivä romahtaa kun nää könsikkäät jyrsii koko talon palasiksi. Siis jos lentomurkut osaavat jyrsiä.
Ai niin, sitten vielä sananen siitä vouhkaamastani silitysavusta. Se siis sisältää "silikoniliukastetta". Voin kertoa, että eilisen verhosuihkuttelusession tiimellyksessä ainetta suihkiintui hieman myös lattialle, muovimatolle. Tänä aamuna meinasin vetää kolmois-salkkovin ja lutsin kyseisessä kohdassa, oli nimittäin aivan todella liukas lattia, siis jopa silikoniliukasteliukas. Että tälläinen seikka kannattaa ottaa huomioon, jos nyt kaikki innostuitte sankoin joukon tästä aineesta;)
Nyt ei muuta kuin aurinkoista maanantaita kaikille.
Minusta on tullut wanha ja seesteinen. Vai millä muulla muka on selitettävissä se, että minusta töihintulo ei tunnu kamalalta edes maanantaisin. Ja jos aamuisin on jotain erityistahmailua, se tapahtuu yleensä aina tiistaiaamuisin. Aina! Ja varmaan nyt joku ajattelee, että kai ne tiistaiaamun tahmailut nyt tapahtuukin aina tiistaisin, kun olen psyykannut itseni niin. Emmää kyllä oikeesti psyykkaa itteeni juoksemaan puolinakuna pitkin pihoja kissaa pyydystämässä tai muuta yhtä hohdokasta. Ihan varmana en.
Mulla on käynyt sillä tavalla hyvä tuuri, että vaikka nyt työntekeminen ja työssäoleminen ei todellakaan läheskään aina ole mitenkään ihanaa, niin työkaverit ja työyhteisö on. Mut yllätettiin tänä aamuna lahjalla parin työkaverin toimesta ja luulenpa että tästä yllätyksestä koitui alkusysäys sille, että tästä viikosta tulee varmasi ihan ihana. Tollaisia noi mun työkaverit just on. Ne osaa yllättää, ja vieläpä positiivisesti.
Vaikka haaveilen jo eläkepäivistä, jolloin voin alkaa alkaa täysipäiväiseksi Eleanor Abernathyksi (Simpsoneiden Crazy Cat Lady), niin täytynee olla vaan tyytyväinen että on työpaikka, työkyky ja hyvä työyhteisö. Ja saahan tästä muutaman toimintatonninkin korvikkeeksi kuukausittain. Ai niin, palkastapuhuminen on tabu, klup.
Jouhevana aasinsiltana kissanaisesta lentomuurahaisiin.
Joka vuosi näihin aikoihin ne alkavat ilmiintyä kotiimme. Aina samasta paikasta lattialistan alta. Ihmeellisintä tässä on se, että tämä paikka ei ole ulkoseinä. Lymyääkö ne kaikki väliajat jossain talon sisuksissa? YÖK kuvottavaa!
No oli miten oli, ne änkeevät kai vähän fiiliksestä riippuen joko alakerran aulaan tai seinän toiselle puolella saunan pesuhuoneeseen.
Minä en koe eläinrakkautta sitten niin yhtään tuollaisia kutsumattomia elukoita kohtaan. Pesuhuoneen puolelle päätyneet lentomulkut (sanoin ton tahallani, mulkkuja ovat ne) kokevat hukkumiskuolon. Eilenkin ruiskin suihkulla kuin mikäkin palomies from hell ja katselin kun murkut valahtivat viemäriin. Aulan puolelle päätyvät murkut kokevat imurikuoleman. Mitään Raidia tms. kun en viitsi alkaa suihkuttelemaan, kun on noita kutsuttuja elukoita, siis koira ja kissoja. Naapureillakin on näitä lentomurkkuja, joten kai tässä pitää alkaa varautumaan, että koko talo vielä joku hirvee päivä romahtaa kun nää könsikkäät jyrsii koko talon palasiksi. Siis jos lentomurkut osaavat jyrsiä.
Ai niin, sitten vielä sananen siitä vouhkaamastani silitysavusta. Se siis sisältää "silikoniliukastetta". Voin kertoa, että eilisen verhosuihkuttelusession tiimellyksessä ainetta suihkiintui hieman myös lattialle, muovimatolle. Tänä aamuna meinasin vetää kolmois-salkkovin ja lutsin kyseisessä kohdassa, oli nimittäin aivan todella liukas lattia, siis jopa silikoniliukasteliukas. Että tälläinen seikka kannattaa ottaa huomioon, jos nyt kaikki innostuitte sankoin joukon tästä aineesta;)
Nyt ei muuta kuin aurinkoista maanantaita kaikille.
sunnuntai 26. elokuuta 2012
Purskahdus onnentunnetta
Vaikka itse olenkin välillä allerginen ja yliherkkä (hmmm nuo kaksi termiä taitavat merkitä samaa asiaa?) kaikenlaiselle julkiselle lässynläälle, niin pakko nyt kuitenkin hehkuttaa rinnassani läikehtivää onnentunnetta.
Olen ollut koko viikonlopun yksin kotona, eilen tosin muutama tyyppi tuossa pyörähti, mutta muuten kontaktointi ulkomaailmaan on tapahtunut lähinnä virtuaalisesti.
Tänään Elmis-mies tuli reissuiltaan kotiin alkuillasta ja kokkasi meille (ja esikoiselle, jonka lempiruokaa on ilmainen ruoka;)) ihanaa ruokaa. Ja nyt mies ja poika katselevat telkkarista ihan rauhanomaisesti jotain sotahommaa ja ulkona kaatosataa ja mua odottaa puhtain vaattein varustettu peti, eikä tarvi olla yksin.
Yksinolo on välillä ihan tosi ihanaa. Varsinkin nyt, kun en enää pelkää olla yksin tässä jättiläistalossani. Aiemmin pelkäsin, mutta lohduttauduin sillä, että tälläisissä samanlaisissa asunnoissa tässä yhtiössä asuu haperoja mummoja ja höppänöitä pappoja, niin jos nyt joku väenvängällä haluaa sisälle tunkeutua, ovat nämä edellämainitut paljon helpompia ja luultavasti myös varakkaampia kohteita kuin minä ja mun Ikean arvokalusteilla sisustettu kämppäni.
Onnea on se, ettei siihen tarvitse paljoa.
No niin ja nyt lopetan hempeilyn.
Tajusin just, että mun viikonloppujen rakenteessa on vikaa. Siis tälläisten kotiviikonloppujen. Pe ja la menee koomatessa ja lusmutessa, sunnuntai menee morkkiksessa em. lusmuilun takia ja sunnuntaisin olen tehokas tai ainakin imitoin sellaista. Perjantai-iltaisinhan tälläiset asiat pitäisi hoitaa, niin ois koko viikonloppu aikaa hyvin omantunnoin lusmuta ilman nakertavaa tunnetta: pitäisi, pitäisi, pitäisi, pitäisi.... No, lokakuussa kun olen lopettanut bilettämisen, kokeilen.
Olen muuten törmännyt uuteen termiin. Kotona kötöstelyä, suomeksi sanottuna kodinhoidollisia toimia, siivousta, sisustusta, kotona olemista jne. kutsutaan kotoiluksi. Tän on pakko olla anuharkin keksintöä tän sanan. . Toisaalta sanotaanhan ulkona olemistakin ulkoiluksi, että sillä logiikalla kai tuokin sana on keksitty. Toivottavasti tuo sana ei omaan sanavarastooni eksy, on se vaan jotenkin niin sellainen... kotoilumainen.
Taidan mennä tänään aikaisin maate, joten hei ny sitten.
Olen ollut koko viikonlopun yksin kotona, eilen tosin muutama tyyppi tuossa pyörähti, mutta muuten kontaktointi ulkomaailmaan on tapahtunut lähinnä virtuaalisesti.
Tänään Elmis-mies tuli reissuiltaan kotiin alkuillasta ja kokkasi meille (ja esikoiselle, jonka lempiruokaa on ilmainen ruoka;)) ihanaa ruokaa. Ja nyt mies ja poika katselevat telkkarista ihan rauhanomaisesti jotain sotahommaa ja ulkona kaatosataa ja mua odottaa puhtain vaattein varustettu peti, eikä tarvi olla yksin.
Yksinolo on välillä ihan tosi ihanaa. Varsinkin nyt, kun en enää pelkää olla yksin tässä jättiläistalossani. Aiemmin pelkäsin, mutta lohduttauduin sillä, että tälläisissä samanlaisissa asunnoissa tässä yhtiössä asuu haperoja mummoja ja höppänöitä pappoja, niin jos nyt joku väenvängällä haluaa sisälle tunkeutua, ovat nämä edellämainitut paljon helpompia ja luultavasti myös varakkaampia kohteita kuin minä ja mun Ikean arvokalusteilla sisustettu kämppäni.
Onnea on se, ettei siihen tarvitse paljoa.
No niin ja nyt lopetan hempeilyn.
Tajusin just, että mun viikonloppujen rakenteessa on vikaa. Siis tälläisten kotiviikonloppujen. Pe ja la menee koomatessa ja lusmutessa, sunnuntai menee morkkiksessa em. lusmuilun takia ja sunnuntaisin olen tehokas tai ainakin imitoin sellaista. Perjantai-iltaisinhan tälläiset asiat pitäisi hoitaa, niin ois koko viikonloppu aikaa hyvin omantunnoin lusmuta ilman nakertavaa tunnetta: pitäisi, pitäisi, pitäisi, pitäisi.... No, lokakuussa kun olen lopettanut bilettämisen, kokeilen.
Olen muuten törmännyt uuteen termiin. Kotona kötöstelyä, suomeksi sanottuna kodinhoidollisia toimia, siivousta, sisustusta, kotona olemista jne. kutsutaan kotoiluksi. Tän on pakko olla anuharkin keksintöä tän sanan. . Toisaalta sanotaanhan ulkona olemistakin ulkoiluksi, että sillä logiikalla kai tuokin sana on keksitty. Toivottavasti tuo sana ei omaan sanavarastooni eksy, on se vaan jotenkin niin sellainen... kotoilumainen.
Taidan mennä tänään aikaisin maate, joten hei ny sitten.
Välihehkutus
Tulen tähän nyt välihehkuttamaan.
Eilinen meni ihan muissa laiskotteluissa, eli ei puhettakaan mistään verhojen silittämisestä saati muustakaan. Tänään on sitten iso vaihde päällä, ja luulempa että kun saan kaikki urakoinnit urakoitua, niin olisin ihan valmis viikonlopun viettoon;)
Hehkutus: Silitysapusuihke! Iso pullo Lidlistä, Lidlin omaa merkki (oisko ollut joku W2), halpa tuote. Ja aivan mahti! En uskalla vielä mennä sellaisiin radikaalisuuksiin kuin kosteiden verhojen silittämättä ikkunaan laittaminen (kiitos kuitenkin vinkistä, Zepa), mutta silittäminen tuotti kerrankin sileän tuloksen. Aivan mahtia, voisin rakastua tähän aineeseen! Onhan joku daami mennyt Eiffeltorninkin kanssa naimisiin... Huutomerkkejä! Hehkutusta!
No niin, tuli lie selväksi, että uskallan suositella kaikille sellaisille, jotka joskus silittävät jotain laajempia asioita, kuten verhoja tahi pöytäliinoja tms.
Mulla on silityslauta aina aukinaisena kodinhoitohuoneessa. Kissat tykkäävät loikoa laudan päällä ja siihen tulee tietenkin karvoja. Missä niitä ei tässä huushollissa olisi....
Olen laittanut laudan päälle suojakankaan, jonka otan ennen silitystä pois. No tänään se sitten unohtui ja silitysavun avulla sain myös hyvät talviverhot, karvasomisteiset. Mutta silitysapu toiminee jonkinasteisena hylkijänä kaikelle ylimääräiselle, koska heti kun huomasin että no nyt tulee karvaverhot, niin nopea kädellä sipaisu poisti kaikki karvat siistiksi palleroksi. Hmm... arvaatteko mikä tuli mieleeni? Kyllä- koko kämpän silitysavulla suihkiminen. Hah.
Tuossa Googlesta pöllimässä kuvassa on keittiönverhoni identtiset kaverit. Olen hirvittävän kyllästynyt tuohon kankaaseen, mutta en nyt muutakaan keksinyt ikkunaan ripustaa. Voin kertoa, että tuo kangas on ihmeellistä. Kun sitä silittää (avulla tai ilman) tuo pohjan vaaleanvihreä väri muuttuu aina hetkeksi keltaiseksi. Näin käy siis ihan aina, verhot ovat tosi vanhat ja olen usean kerran niitä silittänyt. Ikkunassa pohjan keltaisuus on taas muuttunut tuoksi omaksi vihreäkseen.
Nyt menen silittämään jotain tai imuroimaan tai järjestämään klem.. ai niin en- enhän toki töissä ole. This is end of välihehkutus, tulen takaisin- halusitte tai ette halunneet. Moi.
Eilinen meni ihan muissa laiskotteluissa, eli ei puhettakaan mistään verhojen silittämisestä saati muustakaan. Tänään on sitten iso vaihde päällä, ja luulempa että kun saan kaikki urakoinnit urakoitua, niin olisin ihan valmis viikonlopun viettoon;)
Hehkutus: Silitysapusuihke! Iso pullo Lidlistä, Lidlin omaa merkki (oisko ollut joku W2), halpa tuote. Ja aivan mahti! En uskalla vielä mennä sellaisiin radikaalisuuksiin kuin kosteiden verhojen silittämättä ikkunaan laittaminen (kiitos kuitenkin vinkistä, Zepa), mutta silittäminen tuotti kerrankin sileän tuloksen. Aivan mahtia, voisin rakastua tähän aineeseen! Onhan joku daami mennyt Eiffeltorninkin kanssa naimisiin... Huutomerkkejä! Hehkutusta!
No niin, tuli lie selväksi, että uskallan suositella kaikille sellaisille, jotka joskus silittävät jotain laajempia asioita, kuten verhoja tahi pöytäliinoja tms.
Mulla on silityslauta aina aukinaisena kodinhoitohuoneessa. Kissat tykkäävät loikoa laudan päällä ja siihen tulee tietenkin karvoja. Missä niitä ei tässä huushollissa olisi....
Olen laittanut laudan päälle suojakankaan, jonka otan ennen silitystä pois. No tänään se sitten unohtui ja silitysavun avulla sain myös hyvät talviverhot, karvasomisteiset. Mutta silitysapu toiminee jonkinasteisena hylkijänä kaikelle ylimääräiselle, koska heti kun huomasin että no nyt tulee karvaverhot, niin nopea kädellä sipaisu poisti kaikki karvat siistiksi palleroksi. Hmm... arvaatteko mikä tuli mieleeni? Kyllä- koko kämpän silitysavulla suihkiminen. Hah.
Tuossa Googlesta pöllimässä kuvassa on keittiönverhoni identtiset kaverit. Olen hirvittävän kyllästynyt tuohon kankaaseen, mutta en nyt muutakaan keksinyt ikkunaan ripustaa. Voin kertoa, että tuo kangas on ihmeellistä. Kun sitä silittää (avulla tai ilman) tuo pohjan vaaleanvihreä väri muuttuu aina hetkeksi keltaiseksi. Näin käy siis ihan aina, verhot ovat tosi vanhat ja olen usean kerran niitä silittänyt. Ikkunassa pohjan keltaisuus on taas muuttunut tuoksi omaksi vihreäkseen.
Nyt menen silittämään jotain tai imuroimaan tai järjestämään klem.. ai niin en- enhän toki töissä ole. This is end of välihehkutus, tulen takaisin- halusitte tai ette halunneet. Moi.
lauantai 25. elokuuta 2012
Kohta silitän verhot
Lauantaipäivää vaan.
Nyt kun kesäloma tuntuu kaukaiselta muistolta vain, alkaa viikonloputkin näköjään sujumaan vanhalla rutiinilla.
Eli: Perjantaisin työpaikalla kaikki tai ainakin monet ihmiset ovat astetta riehakkaampia. Tunnelma on iloinen ja jotenkin odottava, vaikkei mitään erityistä odotettavaa edes olisi. Paitsi tietenkin viikonloppu.
Ilmeisesti näistä syistä minulla pätkähtää päähäni hyvin usein perjantai-iltapäivisin ajatus, että joskopa töiden jälkeen ja illalla vähän nollaisi työviikkoa baarissa/kotona/jonkun luona.
Tämä ajattelu ja asiasta intoilu tapahtuu siis melkein poikkeuksetta joka perjantai.
Mutta lähes joka perjantai tapahtuu myös niin, että kun pääsen kotiin, ja vaikka olisin kuinka intona ja riehakkaalla tuulella, niin jos en lähde suunnilleen samantien ovesta ulos toteuttamaan nollaussuunnitelmaa, niin pläänit on samantien möngässä ja pielessä.
Koska minä jymähdän tänne himaan kuin paska Junttilan tuvan seinälle, enkä liiku residenssistäni yhtään minnekään.
Näin tapahtui myös eilen. Vaikken ollut edes mitenkään väsynyt tahi uupunut, niin koko ilta meni tekemättä yhtään mitään. Siis absoluuttisesti yhtään mitään! Sekin vaatii taitoa, mutta onneksi olen oppinut olemaan näkemättä tiskikoneen joka vaatii tyhjennystä ja kaikkia muita epäkohtia. Ohitan moiset vain tyynesti vaikka ne kuinka koittaisivat huhuilla perääni ja vaatimaan toimenpiteitä.
Vaikka lauantai-aamuisin herään tälläisten mitääntekemättömien perjantai-iltojen jälkeen aika aikaisin ja minua odottaa esim. tyhjentämätön tiskikone ja erinäisiä astiaröykkiöitä ja muuta tauhkaa pitkin asuntoa, niin silti on voittajafiilis kun ei ole krapulaa, väsymystä eikä mitään muitakaan vaivoja. Eli kertakaikkiaan mukava fiilis, niinkuin nytkin.
Tänään mulla on tiedossa yksi eniten rasittava kodinhoitotoimi- verhojen silittäminen. Panostan kaiken uskoni nyt minulle suositeltuun silitysapusuihkeeseen. Psyykkaan itseni luulemaan, että kun on silitysapua, vaikkakin siis vain suihkeen muodossa, niin sehän käy kuin tanssi. Ei tässä kyseisessä toimessa muuten olisi mitään rasittavaa, mutta kun mulle käy aina niin, että vaikka kuinka hinkkaan ja höyrytän ja silitän silittämästä päästyäni ja kannan verhon hellävaraisesti kuin Fabergen munan sijoituskohteeseen, niin se ryökäle on ihan ryppyinen ja kamala, vaikka laudalla se vielä näytti sileeltä kuin vastapainettu seteli. Siis mikähän ihmeen kodinhengettärien kirous tämäkin mystinen rypistymishomma on? Nähtäväksi siis jää, onko mulla tänään a) sileet verhot b) ei sileet verhot. Tottakai ja tietenkin tulen tästä mielenkiintoisasta asiasta raportoimaan tänne joskus myöhemmin.
No jouduin vähän editoimaan tekstiä. Tämä alkoi sanoin: lauantaihuomenta ja kah, nyt onkin jo kohta ilta, enkä ole vieläkään silittänyt verhoja, enkä tehnyt paljon mitään muutakaan. Voi minua. Bilevarvastakin alkoi vähän kutkuttamaan, mutta koska vietän syyskuun bileissä, aion kyllä tosiaankin marttailla tänään vaan kotona. Jospa mää nyt niitä verhoja... Onpahan hyvä syy tehdä uusi päivitys myöhemmin, aiheena verhojen silittäminen. Jeee.
Nyt kun kesäloma tuntuu kaukaiselta muistolta vain, alkaa viikonloputkin näköjään sujumaan vanhalla rutiinilla.
Eli: Perjantaisin työpaikalla kaikki tai ainakin monet ihmiset ovat astetta riehakkaampia. Tunnelma on iloinen ja jotenkin odottava, vaikkei mitään erityistä odotettavaa edes olisi. Paitsi tietenkin viikonloppu.
Ilmeisesti näistä syistä minulla pätkähtää päähäni hyvin usein perjantai-iltapäivisin ajatus, että joskopa töiden jälkeen ja illalla vähän nollaisi työviikkoa baarissa/kotona/jonkun luona.
Tämä ajattelu ja asiasta intoilu tapahtuu siis melkein poikkeuksetta joka perjantai.
Mutta lähes joka perjantai tapahtuu myös niin, että kun pääsen kotiin, ja vaikka olisin kuinka intona ja riehakkaalla tuulella, niin jos en lähde suunnilleen samantien ovesta ulos toteuttamaan nollaussuunnitelmaa, niin pläänit on samantien möngässä ja pielessä.
Koska minä jymähdän tänne himaan kuin paska Junttilan tuvan seinälle, enkä liiku residenssistäni yhtään minnekään.
Näin tapahtui myös eilen. Vaikken ollut edes mitenkään väsynyt tahi uupunut, niin koko ilta meni tekemättä yhtään mitään. Siis absoluuttisesti yhtään mitään! Sekin vaatii taitoa, mutta onneksi olen oppinut olemaan näkemättä tiskikoneen joka vaatii tyhjennystä ja kaikkia muita epäkohtia. Ohitan moiset vain tyynesti vaikka ne kuinka koittaisivat huhuilla perääni ja vaatimaan toimenpiteitä.
Vaikka lauantai-aamuisin herään tälläisten mitääntekemättömien perjantai-iltojen jälkeen aika aikaisin ja minua odottaa esim. tyhjentämätön tiskikone ja erinäisiä astiaröykkiöitä ja muuta tauhkaa pitkin asuntoa, niin silti on voittajafiilis kun ei ole krapulaa, väsymystä eikä mitään muitakaan vaivoja. Eli kertakaikkiaan mukava fiilis, niinkuin nytkin.
Tänään mulla on tiedossa yksi eniten rasittava kodinhoitotoimi- verhojen silittäminen. Panostan kaiken uskoni nyt minulle suositeltuun silitysapusuihkeeseen. Psyykkaan itseni luulemaan, että kun on silitysapua, vaikkakin siis vain suihkeen muodossa, niin sehän käy kuin tanssi. Ei tässä kyseisessä toimessa muuten olisi mitään rasittavaa, mutta kun mulle käy aina niin, että vaikka kuinka hinkkaan ja höyrytän ja silitän silittämästä päästyäni ja kannan verhon hellävaraisesti kuin Fabergen munan sijoituskohteeseen, niin se ryökäle on ihan ryppyinen ja kamala, vaikka laudalla se vielä näytti sileeltä kuin vastapainettu seteli. Siis mikähän ihmeen kodinhengettärien kirous tämäkin mystinen rypistymishomma on? Nähtäväksi siis jää, onko mulla tänään a) sileet verhot b) ei sileet verhot. Tottakai ja tietenkin tulen tästä mielenkiintoisasta asiasta raportoimaan tänne joskus myöhemmin.
No jouduin vähän editoimaan tekstiä. Tämä alkoi sanoin: lauantaihuomenta ja kah, nyt onkin jo kohta ilta, enkä ole vieläkään silittänyt verhoja, enkä tehnyt paljon mitään muutakaan. Voi minua. Bilevarvastakin alkoi vähän kutkuttamaan, mutta koska vietän syyskuun bileissä, aion kyllä tosiaankin marttailla tänään vaan kotona. Jospa mää nyt niitä verhoja... Onpahan hyvä syy tehdä uusi päivitys myöhemmin, aiheena verhojen silittäminen. Jeee.
perjantai 24. elokuuta 2012
Taas se on täällä, se yks minä siis.
Elän sellaista kohtaa aamusta ja työpäivästä, että "normaalisti" pyörisin nyt Facebookissa mutta hähää, tulinkin tänne.
Kuten tuossa edellisen postaukseni kommenttilootassa nimimerkki Anonyymi totesi, FB on monessa kohtaa kaiken paha alku ja juurihoito, mutta ei ihan kaikessa. Sanotaan nyt näin, että jotkut omat ryhmät, siis omalla kohdallani viiden henkilön groupp,i on kätevä kun säädämme tapaamisaikoja ja juoruilemme jne. Mutta joo.
Koska ärsytyskynnykseni on matala, niin FB:ssä päänsisäistä painetta nostavat monetkin asiat. Esimerkiksi en vain tajua on joidenkin ihmisen jatkuvaa kerjäämistä. "oisko kellään antaa sitä, oisko kyytiä tarjota, löytyykö keltään tätä ja tätä.. jne." Käsittääkseni FB ei kuitenkaan ole mikään kierrätyskeskus, kirpputori eikä sosiaalitoimisto. Toki kierrätys kannattaa ja toisen romu on toisen aarre jne jne., mutta jos tietyt ihmiset aina ja aina ja jopa aina kärttävät jotain kavereiltaan, niin huh. Nämä samaiset pummaajat ovat tosin muutenkin niitä, jotka imevät yhteiskunnaltakin varoja antamatta minkäänlaista omaa vastinetta tämän yhteiskunnan pyörittämiseen, eli ottava osapuoli on ottava osapuoli missä tahansa.
Jos nyt joku pummi pahoitti mielensä, niin vinkkinä: kierrättäminen luonnistuu oikein hyvin esim. kirpputorilla tai kierrätyskeskuksessa. Voi ottaa sen oman elämän ihan itse haltuun? Ok?
Noniin ja muihin aiheisiin.
Ihanaa kun tämä työelämän kaaos ja muutos on vihdoinkin asettunut uomiinsa ja nk. normalisoitunut. Aamuisin ei yhtään vituta tulla töihin eikä sen puoleen kyllä iltapäivisin vituta lähteä kotiinkaan. Eli aika balanssissa mennään.
Tänä aamuna meinasi tulla kyllä suru kesämekkoon, kun ratikkakiskojen vieressä makasi ratikan alle jäänyt siili. Piikikäs raato oli aika raadollista katsottavaa. Nyyh.
Siilstä koiraan. Mietiskelin aamulla kotona, että koiran kanssa eläminen on kyllä hiukan samankaltaista kuin ihmisen kanssa. Tosin koiran elinkaari etenee paljon kompaktimmin kuin ihmisen, mutta kuitenkin. Pentukoira vaatii huomiota ja huolenpitoa, se pissaa mihin sattuu ja se syö penturuokaa. Teinikoira saattaa uhmailla ja uhota jne. Meillä on nyt kotona vanhuskoira, se täytti 15. Ja sehän käyttäytyy kuin vanha jäärä papparainen.
En tiiä onko mitään keinoa, millä papparaisen saisi lopettamaan sisälle kusemisen. Se tekee sitä saakeli ihan tahallaan, meillä on ovi auki pihalle aina kun olen kotona.. Jopa oven auki ollessa pappa losauttaa kuset pihaoven vieressä sijaitsevan kirjaston lattialle. Ärsyttävää, mutta en raaski olla sille vihainen. Kai tämä nyt sitten on vähän sama asia jos ihmispappa kusee vessan eessä housuihin?
Tänään koittava viikonloppu en viimeinen nk. "ei mitään suunniteltua"- viikonloppu. Aion relata ja tehdä jotain järkevää. Niin järkevää siis kuin tällä kapasiteetilla on mahdollista.
Hauskaa päivää kaikille teille ja teille kaikille. Terveisin mä.
Kuten tuossa edellisen postaukseni kommenttilootassa nimimerkki Anonyymi totesi, FB on monessa kohtaa kaiken paha alku ja juurihoito, mutta ei ihan kaikessa. Sanotaan nyt näin, että jotkut omat ryhmät, siis omalla kohdallani viiden henkilön groupp,i on kätevä kun säädämme tapaamisaikoja ja juoruilemme jne. Mutta joo.
Koska ärsytyskynnykseni on matala, niin FB:ssä päänsisäistä painetta nostavat monetkin asiat. Esimerkiksi en vain tajua on joidenkin ihmisen jatkuvaa kerjäämistä. "oisko kellään antaa sitä, oisko kyytiä tarjota, löytyykö keltään tätä ja tätä.. jne." Käsittääkseni FB ei kuitenkaan ole mikään kierrätyskeskus, kirpputori eikä sosiaalitoimisto. Toki kierrätys kannattaa ja toisen romu on toisen aarre jne jne., mutta jos tietyt ihmiset aina ja aina ja jopa aina kärttävät jotain kavereiltaan, niin huh. Nämä samaiset pummaajat ovat tosin muutenkin niitä, jotka imevät yhteiskunnaltakin varoja antamatta minkäänlaista omaa vastinetta tämän yhteiskunnan pyörittämiseen, eli ottava osapuoli on ottava osapuoli missä tahansa.
Jos nyt joku pummi pahoitti mielensä, niin vinkkinä: kierrättäminen luonnistuu oikein hyvin esim. kirpputorilla tai kierrätyskeskuksessa. Voi ottaa sen oman elämän ihan itse haltuun? Ok?
Noniin ja muihin aiheisiin.
Ihanaa kun tämä työelämän kaaos ja muutos on vihdoinkin asettunut uomiinsa ja nk. normalisoitunut. Aamuisin ei yhtään vituta tulla töihin eikä sen puoleen kyllä iltapäivisin vituta lähteä kotiinkaan. Eli aika balanssissa mennään.
Tänä aamuna meinasi tulla kyllä suru kesämekkoon, kun ratikkakiskojen vieressä makasi ratikan alle jäänyt siili. Piikikäs raato oli aika raadollista katsottavaa. Nyyh.
Siilstä koiraan. Mietiskelin aamulla kotona, että koiran kanssa eläminen on kyllä hiukan samankaltaista kuin ihmisen kanssa. Tosin koiran elinkaari etenee paljon kompaktimmin kuin ihmisen, mutta kuitenkin. Pentukoira vaatii huomiota ja huolenpitoa, se pissaa mihin sattuu ja se syö penturuokaa. Teinikoira saattaa uhmailla ja uhota jne. Meillä on nyt kotona vanhuskoira, se täytti 15. Ja sehän käyttäytyy kuin vanha jäärä papparainen.
En tiiä onko mitään keinoa, millä papparaisen saisi lopettamaan sisälle kusemisen. Se tekee sitä saakeli ihan tahallaan, meillä on ovi auki pihalle aina kun olen kotona.. Jopa oven auki ollessa pappa losauttaa kuset pihaoven vieressä sijaitsevan kirjaston lattialle. Ärsyttävää, mutta en raaski olla sille vihainen. Kai tämä nyt sitten on vähän sama asia jos ihmispappa kusee vessan eessä housuihin?
Tänään koittava viikonloppu en viimeinen nk. "ei mitään suunniteltua"- viikonloppu. Aion relata ja tehdä jotain järkevää. Niin järkevää siis kuin tällä kapasiteetilla on mahdollista.
Hauskaa päivää kaikille teille ja teille kaikille. Terveisin mä.
torstai 23. elokuuta 2012
Päivitys, tämä on päivitys
Taisin tuossa joku aika sitten uhkailla, että kun loma loppuu niin aloitan himopäivittelyn täällä. Noh, loma loppui jo melkein kaksi viikkoa sitten, mutta missä ovat himopäivitykset? No siinäpä se juttu juuri onkin- ei missään. Paitsi tässä ehkä.
Oksymoroonista on se, että mitä enemmän ois kerrottavaa tai jaariteltavaa, sitä vaikeampi on keksiä että mistä kirjoittaisi. Mistä ihmeestä mä muinoin keksin asiaa jopa monesti päivässä? Ehkäpä jutun juoni onkin siinä, etten kirjoittanut mitään asiaa, vaan jotain vaan. Asianviertä tai jotain.
Syytän osittain tästäkin kirjoittamattomuusjumista facebookkia. Sinne sitä nykyisin purskauttaa päällimmäiset mielenpäältä, vaikka tosiasiahan on se, että aika pintaa siellä vaan kuovitaan, olkootkin että joskus kommenttiketjuista muodostuu ihan älyllinen keskustelu. Tosi joskus.
Kynnys kaikenlaiseen julkaisuun on muutenkin korkeampi kuin ennen, vaikka mitään itsekritiikkiä minusta saa kaivaa tylsällä hammastikulla. Mutta kun nykyisin tuntuu olevan vallalla mm. sellainen, että mitään negatiivista ei tulisi julkituoda. Jos näin teet, olet negatiivinen vaihdevuosivammainen, kateellinen pikkusielu, jolla on elämässä jokseenkin kaikki päin pehvaa. No shit Sherlock?
Pitäisi vaan olla joka suuntaan kumarteleva jeesmies, miellyttää kaikkia ja mennä kokoajan jollain peace and love-meiningillä, vaikka kuinka vituttaisi joku pikku asia?
Kävin asiasta pitkän ja rönsyilevän keskustelun erään erittäin viisaan ihmisen kanssa. Hän oli sitä mieltä, että parempi pienet negapurskahdukset, kuin asioiden hautominen, jolloin pienestäkin ongelmasta voi paisua sisikunnassa iso möykky. Viisas ihminen sanoi myös, että vain huonon itsetunnon omaavat ihmiset ovat niitä "rakastan kaikkea"- tyyppejä, koska onhan kaiken rakastaminen tietenkin paljon positiivisempaa kuin esim. kaiken inhoaminen ja jollainhan se hyvän tyypin leima pitää itselleen lunastaa. Kuten siis miellyttämällä kaikkia.
Itsehän suosin pitkälti oikeita inholistojen tykitystä tyyliin: inhoan Lauri Tähkää, talkkunaa, kissankakan hajua ja metrossa kälättäviä ihmisiä. Ei nämä asiat (paitsi ehkä kissankakka) ole minulle oikeastaan minkään arvoisia asioita, eivät ne edes ansaitse minun ainutlaatuista inhoani. Ne nyt ovat vaan mielipiteitä.
Lopputulema: aion jatkaa vanhaan tyyliin pikkuasioista nillittämistä täälläkin, vaikkei se nyt sit kaikkia tissiposkia miellyttäisikään. Taitavat olla vaan kateellisia kun mulla menee elämässä niin hyvin, että mulla on varaa inistä ihan turhista.
Nyt kun prologi on tuohon präntätty, voinen jatkaa omana inhottavana itsenäni esiintymistä täällä. Tunsin nyt vain tarvetta tälläiseen johdantoon, koska jos nyt oikein tosissani aion tämän molskin elvyttää, niin ne jotka haluavat lukea vain kukkasista ja rooibos-teen ihanasta vaikutuksesta elämään, niin varokaa ettette järkytykseltänne mene vallan kupsahtamaan.
Sitten asiaan. Aivan järkyttävää miten nopeasti illat pimenevät taas. Minähän en ole koskaan ollut nk. syksyihminen, ja sitten taas toisaalta olen.. riippuu vähän, mistä näkökulmasta tätä lähenevää syksyä aattelee. Oksentelen sisäisesti salaa kaikille sohvannurkkakäpertymisistä villasukissa hehkuttaville syksisteille, koska mikä hitsin syksyn etuoikeus moinen toimi on? Minähän asun sohvannurkassani joka vuodenaikana, käpertymisistä en nyt niin tiedä koska tiedän monta paljon kivempaa asentoa kuin joku sikiöasennossa käpristely.
Usein kesän ja kesälomakauden päättyminen merkitsee jonkunsortin sosiaalisen elämän kuolemaa tai ainakin koomatilaa. Minulla on kyllä nyt ihan toisin asiat. Syyskuussa mulla on joka ikinen viikonloppu jotkut isohkot jubileumit, tai riennot, eli ei puhettakaan mistään syyskuoliosta. Lokakuussa pitänee vetää vähän henkeä, koska marraskuussa on sitten taas kaikenlaista tiedossa jo nyt. Yleensä ahdistun liian pitkälle suunnitellusta elämästä, joku kivakin juttu saattaa aiheuttaa sellasta Äh en jaksa- ajattelua, oon enemmän spontaani. Mutta nyt on niin kivoja juttuja tulossa, että eipä ahdista ei.
Eikä ahdista kyllä mikään muukaan, vaikka tuon alun nillityspuolustuspuheenvuoron jälkeen melkein tuntuu että pitäis keksiä tähän vaikka väkisin jotain synkkää;)
Äh, voisin sittenkin vähän nillittää. Nimittäin siitä että tää blogikirjoitus on ihan tyhmä ja kuivakka kuin kapakala.
Jos nyt sitten loppukevennyksenä tähän sanoisin, ennenkuin menen raamattuni, Ikean kuvaston, kanssa sänkyyn että Elma-sedälle koittaa kohta taas yllätysten aika, kun päätin vähän sisustaa täällä taas kerran. Tosin kaikki on vielä suunnittelun tasolla, mutta jos alan jotain suunnittelemaan ja intohimoitsemaan, niin senhän myös sitten toteutan ennemmin tai myöhemmin. Mun on esim. pakko ostaa pari uutta vitriiniä, siis pakko. Ja mattoja, verhoja, lamppuja ja lipasto ja ruokapöydän tuoleja, mulla kun on kaksi uutta ruokapöytää (toinen maksoi kympin ja toinen oli ilmainen) jne.
Katsotaanpa nyt miten tämä tästä nyt lähtee.
Oksymoroonista on se, että mitä enemmän ois kerrottavaa tai jaariteltavaa, sitä vaikeampi on keksiä että mistä kirjoittaisi. Mistä ihmeestä mä muinoin keksin asiaa jopa monesti päivässä? Ehkäpä jutun juoni onkin siinä, etten kirjoittanut mitään asiaa, vaan jotain vaan. Asianviertä tai jotain.
Syytän osittain tästäkin kirjoittamattomuusjumista facebookkia. Sinne sitä nykyisin purskauttaa päällimmäiset mielenpäältä, vaikka tosiasiahan on se, että aika pintaa siellä vaan kuovitaan, olkootkin että joskus kommenttiketjuista muodostuu ihan älyllinen keskustelu. Tosi joskus.
Kynnys kaikenlaiseen julkaisuun on muutenkin korkeampi kuin ennen, vaikka mitään itsekritiikkiä minusta saa kaivaa tylsällä hammastikulla. Mutta kun nykyisin tuntuu olevan vallalla mm. sellainen, että mitään negatiivista ei tulisi julkituoda. Jos näin teet, olet negatiivinen vaihdevuosivammainen, kateellinen pikkusielu, jolla on elämässä jokseenkin kaikki päin pehvaa. No shit Sherlock?
Pitäisi vaan olla joka suuntaan kumarteleva jeesmies, miellyttää kaikkia ja mennä kokoajan jollain peace and love-meiningillä, vaikka kuinka vituttaisi joku pikku asia?
Kävin asiasta pitkän ja rönsyilevän keskustelun erään erittäin viisaan ihmisen kanssa. Hän oli sitä mieltä, että parempi pienet negapurskahdukset, kuin asioiden hautominen, jolloin pienestäkin ongelmasta voi paisua sisikunnassa iso möykky. Viisas ihminen sanoi myös, että vain huonon itsetunnon omaavat ihmiset ovat niitä "rakastan kaikkea"- tyyppejä, koska onhan kaiken rakastaminen tietenkin paljon positiivisempaa kuin esim. kaiken inhoaminen ja jollainhan se hyvän tyypin leima pitää itselleen lunastaa. Kuten siis miellyttämällä kaikkia.
Itsehän suosin pitkälti oikeita inholistojen tykitystä tyyliin: inhoan Lauri Tähkää, talkkunaa, kissankakan hajua ja metrossa kälättäviä ihmisiä. Ei nämä asiat (paitsi ehkä kissankakka) ole minulle oikeastaan minkään arvoisia asioita, eivät ne edes ansaitse minun ainutlaatuista inhoani. Ne nyt ovat vaan mielipiteitä.
Lopputulema: aion jatkaa vanhaan tyyliin pikkuasioista nillittämistä täälläkin, vaikkei se nyt sit kaikkia tissiposkia miellyttäisikään. Taitavat olla vaan kateellisia kun mulla menee elämässä niin hyvin, että mulla on varaa inistä ihan turhista.
Nyt kun prologi on tuohon präntätty, voinen jatkaa omana inhottavana itsenäni esiintymistä täällä. Tunsin nyt vain tarvetta tälläiseen johdantoon, koska jos nyt oikein tosissani aion tämän molskin elvyttää, niin ne jotka haluavat lukea vain kukkasista ja rooibos-teen ihanasta vaikutuksesta elämään, niin varokaa ettette järkytykseltänne mene vallan kupsahtamaan.
Sitten asiaan. Aivan järkyttävää miten nopeasti illat pimenevät taas. Minähän en ole koskaan ollut nk. syksyihminen, ja sitten taas toisaalta olen.. riippuu vähän, mistä näkökulmasta tätä lähenevää syksyä aattelee. Oksentelen sisäisesti salaa kaikille sohvannurkkakäpertymisistä villasukissa hehkuttaville syksisteille, koska mikä hitsin syksyn etuoikeus moinen toimi on? Minähän asun sohvannurkassani joka vuodenaikana, käpertymisistä en nyt niin tiedä koska tiedän monta paljon kivempaa asentoa kuin joku sikiöasennossa käpristely.
Usein kesän ja kesälomakauden päättyminen merkitsee jonkunsortin sosiaalisen elämän kuolemaa tai ainakin koomatilaa. Minulla on kyllä nyt ihan toisin asiat. Syyskuussa mulla on joka ikinen viikonloppu jotkut isohkot jubileumit, tai riennot, eli ei puhettakaan mistään syyskuoliosta. Lokakuussa pitänee vetää vähän henkeä, koska marraskuussa on sitten taas kaikenlaista tiedossa jo nyt. Yleensä ahdistun liian pitkälle suunnitellusta elämästä, joku kivakin juttu saattaa aiheuttaa sellasta Äh en jaksa- ajattelua, oon enemmän spontaani. Mutta nyt on niin kivoja juttuja tulossa, että eipä ahdista ei.
Eikä ahdista kyllä mikään muukaan, vaikka tuon alun nillityspuolustuspuheenvuoron jälkeen melkein tuntuu että pitäis keksiä tähän vaikka väkisin jotain synkkää;)
Äh, voisin sittenkin vähän nillittää. Nimittäin siitä että tää blogikirjoitus on ihan tyhmä ja kuivakka kuin kapakala.
Jos nyt sitten loppukevennyksenä tähän sanoisin, ennenkuin menen raamattuni, Ikean kuvaston, kanssa sänkyyn että Elma-sedälle koittaa kohta taas yllätysten aika, kun päätin vähän sisustaa täällä taas kerran. Tosin kaikki on vielä suunnittelun tasolla, mutta jos alan jotain suunnittelemaan ja intohimoitsemaan, niin senhän myös sitten toteutan ennemmin tai myöhemmin. Mun on esim. pakko ostaa pari uutta vitriiniä, siis pakko. Ja mattoja, verhoja, lamppuja ja lipasto ja ruokapöydän tuoleja, mulla kun on kaksi uutta ruokapöytää (toinen maksoi kympin ja toinen oli ilmainen) jne.
Katsotaanpa nyt miten tämä tästä nyt lähtee.
keskiviikko 8. elokuuta 2012
Elman sekopäinen raportti elämästä
Tässä minä oon pyöritellyt konetta sylissäni tunnin jos toisen, ja koska telkkarista ei tule muuta kuin olympiakisoja, jotka eivät kiinnosta yhtään, niin päätinpä sitten vähän elvyttää tätä painitatamiani. Ja päätin taas kerran että viimeistään sitten kun loma loppuu, elvytän tämän oikein malliyksilöksi. Eh he nähtäväksi jää.
Elän kesälomani viimeistä, kuudetta, viikkoa. Loma on ollut hyvä ja pitkä ja tapahtumarikas. Ja ihan tarpeeksi pitkä. Tiedän että töihinpaluu on hornaa, mutta esimerkiksi nyt kun pihaovi on selkosen selällään niin täällä on kylmä. Vaikka on vasta elokuun alku, niin joku syksyn ounastus tuolla ulkona väijyy.Yök.
En viitsi lukea aiempia kirjoituksiani, koska en halua että mulle alkaa kasvamaan karvat käsiin ja sokeudun (eikö omien tekstien lukeminen ole vähän samaa kuin ... no se... kyllä te tiedätte). Niin siispä en muista, olenko kertonut että ulko-ovi voi tosiaan olla auki, kissojen olematta vangittuina. Koska kissanestimet aidassa. Jeah, ihanaa ja kissoilla on kivaa. Varsinkin Leevillä, joka ensin syö innoissaan ruohoa ja pian sen jälkeen oksentaa innoissaan ruohoa hyvin ihmismäisillä äänillä höystettynä. OIJOIJOIJOI-hölskytimahansisältöhölskyti OIJOIJOIJOIJO- hölskyti... ja yöhhhh. Mutta ehkä en tämän enempää kerro kissanoksennuksesta, mutta toi OIJOIJO kuulostaa ihan samalta kuin minä yrjökankkuskrapulassa.
Jota minulla ei nykyisin enää ole. Siis yrjökankkuskrapulaa, eikä oikein minkäänlaista krapulaa. Vaikka olen sitä lomalla yrittänyt kovastikin hankkia. Välillä jopa siinä määrin, että kun olin neljä päivää juomatta niin tunsin sen oikein saavutukseksi. En mä nyt mitään lärvejä ole juonut, mutta sellaista kesätissuttelua. On jotenkin vaan niin mahtia juoda esim. tiistaina ihan vain siksi kun siihen on mahdollisuus. Jos nyt on tiistai, niin en ole kuitenkaan tänään juonut! Mää mikään juoppo ole!
Meillä, tai oikeestaan mun naispuolisista lapsista vanhimmalla, on uus koiranpentu, jonka mä sille ostin kun se halusi. Noh, kuulostaapa nyt vähän köykäiseltä. Ei se nyt mikään hetken mielijohde ollut tietenkään. Uusi vauva on nimeltään Into. Se on bordercollie-rotuinen, ja siitä rodusta sanotaan että "brains before beauty", eli on sellanen ruma älykkö, eli vähän niinkuin mä. Tosin, se koirarotu ei todellakaan ole mikään ruma lajike. Niin, saakeli!
Nyt vikalla lomaviikolla oon vähän, hyvin vähän, koittanu saada tästä läävästäni, jota myös kodiksi kutsutaan, vähän inhimillisempää taas noin niinkuin kuosiltaan ja puhtaudeltaan. Minäku alan siivoomaan muka kunnollisesti niin oishan se nyt liian helppoa laittaa tavarat paikalleen, pyyhkiä pölyt, imuroida ja jos oikein kovikseksi ryhtyy niin jopa mopata. Joo oishan se, ois. Mutta kun mulla on huonekalujen siirtelymania, ja koska en pysty esim. olkkarissa muuntamaan jättimäisen kulmasohvan takia oikeestaan mitään, niin päätimpä sitten rakentaa itelleni uuden vitriinin. Lundian hyllyistä.
Ensin luulin että nyt tein niin hienon luomuksen, että pääsen heti Lundialle art directoriksi tai taiteelliseksi johtajaksi. Rakensin tuohon 5.6 metriä leveän Lundiaston ja täytin sen vanhan vitriinin astioilla. Vanha vitriini ei ollut noin iso, mutta se oli syvä ja kaikki astiat olivat siellä päällekkäin ja ahtaasti kuin hellahuoneen asukit sodan aikana. Raksasin Lundiasta avoimen, ei hyllyjä alas eikä ihan ylös, ettei tuu liian raskas tunnelma. Ja mitään oviahan tässä ei ole, ja meillä oli täällä vielä tänään kuin viisi kissaa.
No, jos haluaa asua astiakaupan näköisessä olkkarissa niin sitten toi on todellakin hieno, mutta jos ei kaupassa asuminen inspaa, niin sitten tuo ei todellakaan ole hieno. Mutta eihän asioita voi tietää ennenkuin kokeilee. Nytkin saattaisin aivo pinkeänä miettiä, että oiskohan sellainen yli viismetrinen Lundiarakennelma hieno vai eikö olis, niin nytpä ei tartte tätäkään miettiä. Kätevää ja helppoa säästää ittensä liialliselta pohdinnalta kun kokeilee vaan reippaana asioita.
En nyt jaksa ees kertoa miltä kirjastohuoneeni näyttää tällä hetkellä. No.. kerron kuitenkin. Se näyttää kamalalta, koska revin sieltä kirjojen alta hyllyjä kokeiluuni.. Voi että. Huomenna teen asioille jotakin. Se vanha vitriini kyllä hajosi aika perusteellisesti kun roudasin sen toiseen huoneeseen. Siis ei hajonnut hajonnut, mutta taustalevyt singahti irti ja sokkeli huojuu ja sellaist pientä. Kyllä sen läjään saa, mutta siihen tarvitaan jo kyllä järeämpää rakennusmiehistöä. Miksen siis voisi vain siivota kiltisti? Nää mun projektit on aina tälläsiä käsiin räjähtäviä domino-efektihommia.
Ikean sivulla voi tehdä sellasen suunnitteluohjelman ja minähän tein. Billy-kirjahyllyä lasiovilla sai sellasen aika leveen pläjäyksen noin kolmella sadalla. Sikäli se on hiton vähän, kun katoin Sotkan sivulta, niin joku tavallinen tötterövitriini maksoi melkein tonnin. Tonnin! Hullut sotkat. Vähän niinku Angry Birds, muttei ihan. Tulen raportoimaan tästä arvatenkin maailman mielenkiinnostavimmasta projektistani viimeistään ensi viikolla kun alan kirjoittamaan tänne joka päivä! Varmana alan!
Jotta tämä oisi mahdollisimman sekava kirjoitelma, niin kerron senkin että meidän Onni-koira täytti 15 vuotta muutama päivä sitten. Hänellä on vissiin vähän dementia, tai sitten se on taantunut uhmaikäisen tasolle. Tai ehkä paremminkin vauvan tasolle. Vaikka meillä siis jo tuo aimmin mainittu pihan ovi on aina selkosellaan, niin Onnin mielestä on paljon kivempi vaivata vanhoja niveliään ja kammeta rappusia takkahuoneeseen kuselle. Siis saatana! Tosin Elma-sedän kans just puhuttiin, että jos yksi koiran vuosi vastaa seitsemää ihmisen vuotta, niin kyllä kai mekin yli satavuotiana kusta losotetaan minne vaan. Muuten on oiken mukava pappakoira tuo Onni. Ei se paljoo kuule mitään, näkökin on heikentynyt, askel lyhentynyt, silti se saa välillä ihan pentumaisia hepulispurtteja. Varsinkin silloin kun E-setä tulee kaupasta. Se nyt on vaan itsestään selvää, että jos tuo menee huonoon kuntoon niin sitten sen on aika lähteä. Ei mitään keinotekoisia pitkityksiä elämälle. Jatkakoot sit pissaamista koirataivon luutarhassa. Keksin ihan ite ton! Ainakin ehkä!
Nyt taidan mennä sänkyyn lukemaan hetkeksi kirjaa ja sitten hieman pidemmäksi hetkeksi ottamaan jokaöisen uniannokseni.
Olympialaisissa tulee joku... käsipallo? matsi, ja siellä pelaa Hopovits, Lopovits ja Popovits. Siltä ainakin kuulostaa. Ehkä kuulostelen väärin.
Näkemiin ja kuulemiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)